André Swanström
SS:n viimeiset aseenkantajat Suomessa
Syksyllä 2017 ilmestyivät tässä blogissa ensimmäiset suomalaisten SS-miesten historiaa uudelleenarvioivat kirjoitukseni ja vuotta myöhemmin syvensin kirjassani Hakaristin ritarit pohdintoja samasta aihepiiristä. Aiempaa suomalaista SS-historiankirjoitusta kohtaan esittämäni kritiikki on nostanut esiin merkillisen erityispiirteen suomalaisten sotahistorian harrastajien – niin amatöörien kuin jopa joidenkin akateemisten tutkijoiden – joukossa. SS-miehemme tuntuvat olevan sankarijoukko, joiden sädekehään ei sovi kajota, ja ollakseen ”isänmaallinen” on tutkijan syytä muistaa tämä. Kriittisiäkin huomioita sisältävä kirja on helppo kuitata vihervasemmistolaista agendaa ajavaksi ja todeta, että tutkija haluaa syyllistää kollektiivisesti koko SS-pataljoonaa yhtenäisenä roistojoukkona tai ruoskia nykypolven suomalaisia kehottaen meitä kaikkia kyyristymään henkisesti tuntien häpeää suomalaisuudestamme. Tällaista agendaa tai viestiä ei kirjani kuitenkaan sisällä.
Suomalaisen SS-pataljoonan historiaa halutaan joissain piireissä lukea ehdottoman mustavalkoisena, eikä SS-vapaaehtoistemme monimuotoisuutta kerta toisensa jälkeen korostava kirja sovi tähän kaavaan. Innokkaimmat kriitikkoni aloittivat palautteen antamisen kirjan ilmestymispäivänä jo ennen kirjakauppojen aukeamista vaivautumatta lukemaan kirjaani kunnolla. Edes kaikki akateemisen tason kriitikot eivät ole onnistuneet pitämään tunnekuohuaan kurissa vaan ovat sotkeneet faktat ja vuodattaneet sen jälkeen närkästyksensä julki.
Sotaveteraani-lehden 19.12.2018 ilmestyneessä numerossa Suomen historian ja sotahistorian emeritusprofessori Ohto Manninen puolustaa voimakkaasti perinteistä tulkintaa suomalaisista SS-miehistä. Mannisen maailmassa mikään ei ole muuttunut: Mauno Jokipii kirjoitti aiheesta lopullisen totuuden ja suomalaiset SS-miehet vain kauhistelivat muiden tekemiä sotarikoksia. Ohto Mannisen kirja-arvio vilisee kuitenkin virheitä. Arvion alussa kirjani sivumääräksi on virheellisesti ilmoitettu 300 sivua, vaikka se tosiasiallisesti on 473 sivua. Mannisen faktat ovat kauttaaltaan pahasti pielessä. Kirjassani julkituotu Olavi Karpalon kirje oli osoitettu sotilaspastori Ensio Pihkalalle eikä Kalervo Kurkialalle, kuten Manninen erheellisesti väittää. Minua itseäni Manninen kutsuu arviossa kertaalleen nimellä Sandström, ja K.N. Rantakari, jonka arkistoon Manninen kehottaa minua paneutumaan, on Mannisen mukaan K.A. Rantakari. Olen kyllä tutustunut kyseiseen arkistoon ja käyttänyt siihen kuuluvaa materiaalia toisessa yhteydessä, mutta olen tottunut viittaamaan Rantakariin oikeilla nimikirjaimilla.
Substanssipuolella Mannisen kritiikki jää köykäiseksi, koska hänen peräänkuuluttamansa hyödyntämätön materiaali jää suurimmalta osin tutkimustehtäväni ulkopuolelle. Venäläisten arkistojen potentiaali on toki tunnustettava, ja sieltä mahdollisesti saatava lisämateriaali on arvokas lisä tulevalle tutkimukselle. Jos Manninen olisi itse noudattanut auliisti jakamiaan ohjeita, olisi hän aikoinaan omassa tutkimusartikkelissaan joutunut tekemään samat löydöt SS-pataljoonaa koskevasta keskeisestä arkistomateriaalista kuin mitä itse olen tehnyt omassa tutkimuksessani. Mannisen agenda tuntuu kuitenkin olevan sama kuin Mauno Jokipiin, eli hänen missionsa on varjella SS-miesten mainetta ja pitää kiinni vanhentuneista tulkinnoista ja menneisyyden haamuista.
Silmiinpistävin perätön väite Mannisen arviossa on hänen harhainen käsityksensä siitä, että olisin luokitellut kaikki muut kuin sosialistit äärioikeistolaisiksi. Mannisen kannattaisi perehtyä kirjaani pintapuolista lukemista perusteellisemmin, niin hän huomaisi, etten luokittele kokoomuslaisia, maalaisliittolaisia, edistyspuoluelaisia tai RKP:n kannattajia fasisteiksi. En myöskään luokittele AKS:n tai suojeluskunnan jäseniä lähtökohtaisesti fasisteiksi vaan lasken heidät niin sanotun geneerisen oikeiston piiriin kuuluviksi. Mannisen tulkinta perustuu ilmeisesti joko kehnoon sisälukutaitoon tai silkkaan pahansuopuuteen. Professorin arvolle ei ole sopivaa levittää perättömiä väitteitä kirja-arviossa.
Eversti Sampo Ahto esittää Sotilasaikakauslehdessä (12/2018) ilmestyneessä kirja-arviossaan hyvin vähän faktoja mutta sitäkin enemmän tunnelatausta kirjaani vastaan. Ahto perustaa kritiikkinsä pitkälti luonnearvioihin. Professori Mauno Jokipiin ”vakaata suomalaista rehtiyttä” Ahto ihailee, kun taas minä olen Ahdon näkemyksen mukaan ”rakkikoira irvistelemässä metsän kuninkaalle”. Tieteellisiä kirjoja ei yleensä arvioida niiden kirjoittajien oletettujen luonteenpiirteiden tai muiden ominaisuuksien perusteella, vaan kirjojen sisällön ja argumentoinnin vakuuttavuuden tulisi olla ratkaisevassa asemassa. Ahto sortuu arviossaan henkilökohtaisuuksin menevään eläinvertaukseen. Itse en lähde tälle tielle, totean vain että SS-miesten omassa keskuudessa rakkikoiravertausta sovelsi järjestön kriitikoihin itse Obersturmbannführer Kalervo Kurkiala. Eversti Ahto on siis vertaisessaan seurassa. Suomalaisen historioitsijan työ voi kyllä toisinaan olla ”koiran hommaa” kun joutuu kohtaamaan Ahdon kritiikin kaltaista onnetonta pyristelyä ja pakonomaista kiinnipitämistä vanhentuneista käsityksistä.
Affektiin sortuva kritiikki menee täysin naurettavan puolelle kun Ahto hurskastelee niin SS-miesten kuin Stalinin hautojen äärellä. Ahdon maailmassa ilmeisesti kuolema ja erityisesti sankarihautaaminen jalostaa sotarikollisetkin. Natsiestetiikalla koristeltu hautausmaa on Ahdolle hartautta herättävä näky eikä sen käyttämistä propagandamonumenttina ole soveliasta pohtia. Minun syyttäminen vihan päästämisestä valloilleen kuvaillessani Uspenskajan SS-hautausmaata on todennäköisesti Ahdon tapa projisoida omia tunteitaan, joita hän selvästikään ei kykene hallitsemaan.
Ahto vihjaa, että kuulun tutkijajoukkoon, joka on ottanut tehtäväkseen ”oman maan menneisyyden kyseenalaistamisen”. Samalla Ahto kirjoittaa ironisesti suomalaisista SS-miehistä ”ajatusrikollisina”. Orwellin termin soveltaminen äärioikeistoon on tuttu temppu fasismiin (lapuanliike, IKL, kansallissosialismi jne.) hyväksyvästi suhtautuvissa piireissä. Ahdon näkemys tuntuu olevan, että fasistisen poliittisen kannan ilmoittaneita SS-miehiä ei saisi kutsua fasisteiksi ja että nämä miehet olivat pohjimmiltaan aatteineen ihan hyvällä asialla. Itselläni ei ole Ahdon kaltaista missiota tutkijana. Tehtäväni ei ole varjella kenenkään sankarimainetta tai puolustella kenenkään poliittisia kantoja, muttei myöskään tuomita ketään tai kyseenalaistaa menneisyyttämme siinä mielessä että kyseenalaistaisin historiasta kumpuavaa kansallista identiteettiämme. Menneisyydestä esitettyjen virheellisten tulkintojen kyseenalaistaminen on sen sijaan jokaisen historiantutkijan velvollisuus. Vanhoja ja vanhentuneita tulkintoja ei voi Ahdon tyyliin esittää suojelukohteiksi, joihin ei ole lupa kajota. Tämä sotii kaikkia historiatieteen periaatteita vastaan.
Sotilasaikakauslehden toimituksen huomautus Ahdon arvion yhteydessä kertoo kenties lehden tarpeesta uudistua: ”Saamme lehteemme arvioita myös muilta kuin Sampo Ahdolta. Toim. huom.” Ahto on julkisuudessa olleiden tietojen mukaan jo irtisanottu omituisen kirjoittelunsa vuoksi kadettikunnan jäsenlehden Kylkiraudan avustajakunnasta. Suosittelisin myös Sotilasaikakauslehdelle Ahdon aseman uudelleenarviointia.
Sekä Sampo Ahto että Ohto Manninen moittivat minua todisteiden puutteesta kirjoittaessani suomalaisten SS-miesten osallisuudesta sotarikoksiin. On totta, että todisteiden määrä ei ole suuri. Pikemminkin on ihme, että SS-miesten itsensä kokoamasta, moneen kertaan seulomasta ja osittain hävittämästä materiaalista on tutkijoiden käytettäväksi kulkeutunut edes muutama todiste suomalaisten SS-miesten osallisuudesta sotarikoksiin. Piakkoin valmistuva valtiollinen selvitys tuo varmasti lisävaloa aihepiriin. Tämän jälkeen voimme palata keskusteluun niin Ahdon kuin Mannisen kanssa.
Kolmas sotilas- ja sotahistorian alan julkaisu, Suomen sotilas, yhtyy myös uusimmassa numerossaan (6/2018) perinteisen SS-historiatulkinnan puolusteluun. Lehden toimittaja Kari Kuusela harmittelee arviossaan fasisti-sanan käyttöä tutkimuksessani. Kuusela tuntuu lukevan tekstissäni kyseisen sanan huonosti määriteltynä ja halventavaksi tarkoitettuna. Kyseessä on kuitenkin vain ja ainoastaan analyyttinen termi, jonka määritelmää olen pohtinut Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 2017 julkaistussa artikkelissa Fasismi ja uskonto suomalaisten SS-pastorien ajattelussa ja toiminnassa. Tähän määritelmään viittaan myös Hakaristin ritareissa. Kuuselan käsityksen mukaan suomalaisten SS-miesten keskuudessa suosituin puolue IKL ei ollut fasistinen puolue sillä perusteella, että se oli edustettuna eduskunnassa. Samalla logiikalla Adolf Hitlerin puolue NSDAP ei olisi ollut fasistinen, koska sillä oli demokraattisesti valittuja edustajia Saksan valtiopäivillä ennen Hitlerin valtaannousua. Kuusela ei tunnu muistavan, että itse Mauno Jokipii luokitteli Panttipataljoona –teoksessaan IKL:n fasistiseksi. Voidaan siis sanoa, että Kuusela yrittää tässä kohtaa olla paavillisempi kuin paavi itse.
Kuusela paneutuu kirja-arviossa sotarikoksista epäillyn Kai Laurellin tapaukseen selvittäen Laurellin taivalta SS-miehenä varsin perusteellisesti. Olennaista Laurellin tapauksessa ei kuitenkaan välttämättä ole hänen asemansa SS:n hierarkiassa. On olemassa dokumentoituja tapauksia, joissa saksalaiset rivimiehet suorittivat teloituksia omaehtoisesti, eikä Laurellin sotilasarvo ole edes ollut lähtökohtaisesti este teloituskäskyn antamiselle. Teloituksen määräämiseen ei käytännössä tarvittu aina upseeria, vaan niitä tapahtui myös spontaanisti hierarkiassa alempana olevien aloitteesta. Laurellin tapausta on kuitenkin hyvä pohtia monipuolisesti ja Kuuselan esittämät argumentit on syytä huomioida.
Kari Kuusela sivuaa arviossaan myös SS-aiheiseen tutkimukseen liittyvää tunnelatausta. Kuuselan mukaan minun tekstini ei ole lähtöisin viileän tutkijan kynästä. Kuusela pitää kirja-arviossaan omat tunteensa paremmin kurissa kuin Sampo Ahto, mutta silti hän ei voi olla kertomatta että meinasi ”tympääntyneenä jättää tekstin lukemisen sikseen”. Loppujen lopuksi suomalaisia SS-miehiä koskevan historiankirjoituksen keskiössä näyttääkin monesti olevan tunne. Kiistely ja syyttely koskee sitä, kuka on täynnä vihaa, kuka ei pysy viileän objektiivisena ja kenellä on oikeus närkästyä. Sotahistorian harrastajille ja ammattilaisillekin aihe on vahvasti tunteisiin menevä, ja vanhat konkaritkin lankeavat tunteidensa vietäviksi. Näyttääkin siltä, että puhtoisen isänmaallisen SS-myytin ylläpitäminen ja SS:n ihannointi on suomalaiseen sotahistoriaharrastukseen sitkeästi pesiytynyt epäterve piirre, johon liittyy paljon omituista tunnelatausta. Myyttiin kajoaminen nostaa vahvan tunnereaktion. On oireellista, että tunnepitoisin ja samalla heikkotasoisin kritiikki Hakaristin ritareita kohtaan on esitetty sotilasalan ja sotahistorian julkaisuissa.
Kari Kuuselalla on ilmeisesti muitakin syitä seistä vakaasti suomalaisia SS-miehiä puolustavassa rintamassa. Julkisten yritystietojen mukaan Kuusela on Wiking-divisioona Oy-nimisen kustannusalan yrityksen yhteyshenkilö. SS-divisioona Wiking, jossa suomalaiset SS-miehet palvelivat, tunnetaan nykyään uudemman sotahistoriallisen tutkimuksen valossa sotarikoksiin syyllistyneenä divisioonana, ja voidaan perustellusti kysyä, miten divisioonan nimeä kantava yritys voi ylipäätään toimia Suomessa. Patentti- ja rekisterihallituksen yrityksen nimeämistä koskevien ohjeiden mukaan yrityksen nimi ei saa olla hyvän tavan tai yleisen järjestyksen vastainen, eikä nimi saa viitata lainvastaiseen toimintaan. Sotarikoksiin syyllistyneen divisioonan nimen käyttäminen suomalaisen osakeyhtiön nimenä ei voi mitenkään olla hyvän tavan mukaista. Toki yritystä perustettaessa ainakin Suomessa on ajateltu divisioonan olleen poikkeus SS-divisioonien joukossa, ja yritys on varmaankin tässä uskossa nimensä saanut. Kuuselan kannattaisi kuitenkin nykyisen tiedon valossa vakavasti pohtia Wikingin nimen alla tapahtuvaan yritystoimintaan osallistumista. Joka tapauksessa on selvää, että Kuuselalla on myös taloudellisia intressejä SS-aiheisen kirjoittelun taustalla. Wiking-divisioona Oy:n kannalta on mitä ilmeisimmin tärkeää, että sotahistoriaa lukeva yleisö saadaan tuuditettua vanhan ja turvallisen mutta edelleen hyvin myyvän historiakäsityksen lumoihin: suomalaiset puhtoiset SS-sankarit jatkavat marssiaan pönkittäen niin lukijoiden jähmettynyttä historiakäsitystä kuin Wiking-divisioona Oy:n tulosta.
On valitettavaa, että sotahistoriasta yritetään tehdä SS-harrastajien ja muutaman akateemisen tutkijankin voimin erillistä saareketta, jossa vallitsee ihan oma todellisuus: fasistit eivät ole fasisteja vaan neutraaleja isänmaanystäviä, SS-miehet ovat sitkeästi sankareita ja ympäröivästä maailmasta kantautuvat uudet tutkimustulokset eivät häiritse omaan fantasiaansa uppoutuneita ja asialle vihkiytyneitä miehiä, jotka ”tietävät” intuitiivisesti olevansa oikeassa. Aika on kuitenkin ajanut Sampo Ahdon, Ohto Mannisen ja Kari Kuuselan ohi. SS:n viimeiset aseenkantajat Suomessa saavat väistyä ja sotahistoriakin voi pikku hiljaa antaa menneisyyden luurankojen paljastua kaapeistaan. Totuus vapauttaa, ja se vapauttaa myös yhteisen isänmaallisuutemme siihen väkisin liitetystä kyseenalaisesta painolastista.