André Swanström
Suomalaiset SS-miehet ja sotarikokset
Suomalaisista SS-miehistä on tähän mennessä vallinnut käsitys, jonka mukaan yksikään heistä ei ottanut osaa juutalaisten joukkomurhiin tai muihin sotarikoksiin. Tiedossa on kuitenkin, että varsinkin ns. divisioonan miehet eli SS-divisioona Wikingin yksiköihin hajalleen sijoitetut suomalaiset todistivat julmuuksia, kidutusta ja teloituksia, joiden uhreina olivat juutalaiset, paikalliset siviilit ja venäläiset sotavangit. Uudet, vasta päivänvaloon tuomani todisteet viittaavat vahvasti siihen, että suomalaisia oli mukana myös sotarikosten tekijöiden joukossa. Esimerkiksi SS-mies Olavi Kustaa Aadolf Karpalon kirje suomalaisten SS-miesten yhdysupseerille ja sotilaspastorille Ensio Pihkalalle on selvä todiste siitä, että suomalaiset SS-vapaaehtoiset todella osallistuivat holokaustin toteuttamiseen ja sotarikoksiin.
”Ryssänmaalla” 24.7.1941 päivätyssä kirjeessään Karpalo kertoi Pihkalalle omasta ja toveriensa turhautumisesta jouduttuaan huoltotehtäviin Wiking-divisioonan ”1 Werstaskomppaniaan” [Technischer Dienst / Werkstatt-Kompanie]. Komppaniaan komennetut suomalaiset olivat luulleet pääsevänsä Luftwaffeen sillä perusteella, että he olivat vastanneet myöntävästi kysymykseen siitä, ketkä olivat käyneet Suomen ilmavoimien apumekaanikkokurssin tai teknillisen opiston. Verstaskomppanian todellisuus oli kuitenkin autojen korjaamista, johon Karpalolla ei ollut erityisempiä valmiuksia. Hän koki lähteneensä SS-vapaaehtoiseksi sotilaana ja häntä turhautti kovasti, kun ”muut suomalaiset ovat saaneet listiä piippalakeja iivanoita senkun kerkiävät – ja me olemme olleet evakuoituna ’tehtaan varjossa’”. Karpalo jatkoi: ”Mitähän pahaa me olemme tehneet, kun meiltä on riistetty se ilo minkä ryssän ilmaantuminen mauserkiväärin jyvälle aiheuttaa.” (KA, SS-aseveljet ry:n arkisto Berliinin yhdystoimisto 8 Kirjeet 1941–1944, Olavi Karpalon kirje Ensio Pihkalalle 24.7.1941.)
Olavi Karpalo ja viisi muuta suomalaista SS-miestä juutalaisia teloittamassa
Karpalo olisi halunnut rintamalle venäläisiä ampumaan, koska paluu Suomeen tuntui hänestä mahdottomalta, jos ei ollut ase kädessä taistellut Suomen suuruuden puolesta. Hän uskoi, että olisi ollut eri asia, jos hänet tovereineen olisi luettu oikeasti korvaamattomiin ammattimiehiin. Sen sijaan Karpalo ja toverinsa joutuivat käyttämään taitojaan juutalaisten teloittamiseen, vaikka ”- – juutalaisten teloittamiseen riittää kehnompikin ampumataito kuin omaamamme”, Karpalo valitti Pihkalalle. (KA, SS-aseveljet ry:n arkisto Berliinin yhdystoimisto 8 Kirjeet 1941–1944, Olavi Karpalon kirje Ensio Pihkalalle 24.7.1941.) Tämä toteamus on selvä todiste siitä, että suomalaiset SS-vapaaehtoiset todella osallistuivat holokaustin toteuttamiseen ja sotarikoksiin. Olavi Karpalo ei olisi näitä sanoja kirjoittanut, ellei hän itse todella olisi ampunut juutalaisia. Hänen lisäkseen kirjeen olivat allekirjoittaneet SS-miehet Leo E. Porttinen, Pentti Nakari, Unto Nurmi, Pentti Rintala ja Toivo Laakkonen.
Kirjeen allekirjoittajien ideologiset taustat olivat palvelussitoumusten mukaan varsin oikeistoradikaalit: Olavi Karpalo oli oman ilmoituksensa mukaan isänmaallinen. Palvelussitoumuksessa lukee puoluekannan kohdalla ”national”, minkä olen tulkinnut isänmaalliseksi. (KA, SS-aseveljet ry:n arkisto Hakemukset SS-joukkoihin mappi 14 Olavi Karpalon palvelussitoumus). Lisäksi hän oli ottanut osaa Espanjan sisällissotaan falangistien puolella. (Karpalo korosti mielellään falangistitaustaansa viljelemällä kirjeissään espanjankielisiä sanoja, kuten bueno, hidalgo tai caramba.) Nakari ja Nurmi olivat omien ilmoitustensa mukaan kansallissosialisteja, ja niin oli myös Porttinen, joka kuului ruotsinkieliseen Samfundet Folkgemenskap -kansallissosialistijärjestöön. Rintalan poliittinen kanta oli IKL, kun taas Laakkonen ei ilmoittanut kannattavansa mitään poliittista puoluetta.
Juutalaisten ampumiseen osallistuneen yksikön suomalaiset olivat siis lähtökohdiltaan suurelta osin oikeistoradikaaleja ja kansallissosialismiin kallellaan olevia miehiä. He kokivat holokaustiin osallistumisen epämiellyttäväksi ja halusivat siihen liittyvistä tehtävistään eroon, mutta eivät moraalisista syistä: suomalaisten SS-miehien allekirjoittaman kirjeen perusteella näyttää siltä, että heidän mielestään juutalaisten tappaminen oli toisarvoista toimintaa, kun taas ainakin Karpalo uskoi pystyvänsä suoriutumaan sodan päämäärien kannalta olennaisemmista tehtävistä.
Sotilaspastori Ensio Pihkala kävi suomalaisten SS-miesten kirjeen saatuaan tapaamassa näitä heidän yksikössään, ja Karpalo kiitti kirjeitse Pihkalaa käynnistä. (KA, SS-aseveljet ry:n arkisto Berliinin yhdystoimisto 8 Kirjeet 1941–1944, Olavi Karpalon kirje Ensio Pihkalalle 28.7.1941.) Päiväkirjamerkintöjensä perusteella Pihkala oli tietoinen juutalaisten murhaamisesta ja hän tuomitsi jyrkästi tämän toiminnan. Karpalon kirjeestä ei kuitenkaan käy ilmi, oliko Pihkala keskustellut asiasta vieraillessaan mekaanikkojen luona.
Sodan jälkeen Venezuelaan
Karpalo oli kirjoittanut kirjan kokemuksistaan Espanjan sisällissodassa (”Sisulla sotaan: Falangistin kokemuksia Espanjasta”, WSOY 1940) ja koki lahjansa sotakirjailijana valuvan hukkaan mekaanikon hommissa. Pihkalalle osoittamassaan kirjeessä hän pahoitteli: ”Meidän komppaniassamme katkeaa nuoren kirjailijan ura, sillä rikkinäisistä autoista ei nerokaan saa montaa arkkia täyteen.” (KA, SS-aseveljet ry:n arkisto Berliinin yhdystoimisto 8 Kirjeet 1941–1944, Olavi Karpalon kirje Ensio Pihkalalle 28.7.1941.) Vaikka Karpalo sai myöhemmin siirron pois mekaanikon töistä, ei uutta kirjaa hänen vaiheistaan SS-joukoissa syntynyt. Se tosiasia, että idän sotaretken aikaisiin kokemuksiin oli sisältynyt juutalaisten teloituksia ja että nämä kokemukset hävityn sodan kontekstissa muodostuivat erittäin raskauttavaksi taakaksi Karpaloa itseään vastaan, myötävaikutti todennäköisesti kirjahankkeen hautautumiseen.
Sodan jälkeen Karpalo ymmärsi osallistuneensa sellaiseen toimintaan, josta saattoi joutua tuomiolle. Niinpä hän päätti muuttaa Venezuelaan. Etelä-Amerikka tarjosi varmimpia turvapaikkoja entisille natsirikollisille, ja Karpalon muutto Venezuelaan lienee tulkittavissa tästä viitekehyksestä käsin. Hänen poistumisensa Suomesta ei ollut kuitenkaan sodan jälkeen täysin mutkaton hanke. SS-miesten matkustamista ulkomaille rajoitettiin valtion taholta, joten Karpalo joutui lahjomalla hankkimaan itselleen esteettömyystodistuksen Rauman passitoimistosta (KA, Valtiollisen poliisin II arkisto 3190 Vuoden 1944 välirauhan jälkeen lakkautetut järjestöt ja niiden toiminnan mahdollinen jatko (1945–1948), Ilmoitus 1188 31.12.1946).
Karpalo kuoli Venezuelassa vuonna 1988. (Suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten matrikkeli, 100.) Karpalon tovereista Nakari ja Laakkonen kaatuivat itärintamalla vuonna 1942, Porttinen kuoli Ruotsissa 1977 ja Rintala ja Nurmi Suomessa 1998 ja 2007. (Suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten matrikkeli, 128, 170, 177, 194, 207.)
Professori Mauno Jokipii taiteilee sanamuodoilla
Mauno Jokipii toteaa Panttipataljoona-teoksensa luvussa Wiking ja kansainvälinen oikeus, että ”Wikingin suomalaiset eivät ole mikäli lähteistä ja kertomuksista tiedetään missään joutuneet itse osallistumaan julmuuksien toimeenpanoon.” (Jokipii 1968, 216.) Jokipii korostaa, että syyttelyä tällaisesta ei ole esiintynyt myöhemminkään erinäisissä SS-veteraanien keskinäisissä haukkumisissa. Voidaan tietysti vain arvailla, millainen vaikenemisen muuri sotarikosten ympärille on rakennettu – haukkumisissa tietyt aiheet ovat lopulta olleet kuitenkin tabu. Jokipii on joka tapauksessa itse lähdemateriaalinsa perusteellisesti läpikäyneenä ja tuntevana tutkijana pakostikin törmännyt Karpalon kirjeeseen ja siinä esitettyyn kommenttiin juutalaisten ampumisesta, ja taas kerran voidaan todeta Jokipiin mitä ilmeisimmin tarkoitushakuisesti jättäneen pimentoon olennaista tietoa. Suomalaisten SS-miesten hyvä jälkimaine on ollut Jokipiille velvoittavampi ohjenuora kuin tutkijan viileän objektiivinen tiedonintressi.
Luku Wiking ja kansainvälinen oikeus on muutenkin hyvä esimerkki Jokipiin tavasta esittää selityksiä juutalaisten ja siviilien ampumiselle. Jokipii myöntää antisemitismin vaikutuksen SS-miesten asenteisiin ja kirjoittaa, että rintamajoukot ”kohtelivat ikävästi kohtaamiaan juutalaisia, joiden ei tarvinnut paljonkaan rikkoa menettääkseen henkensä” (Jokipii 1968, 214). Huomio kiinnittyy ensiksi ikävään kohteluun, joka on kovin lievä ilmaus holokaustin julmuuksista. Toiseksi Jokipii vihjaa, että juutalaiset itse olisivat rikkoneet eli olleet ainakin jossain määrin itse syypäitä kohtaloonsa. Jokipiin mielestä siviiliväestön partisaanisotaan kulminoituneet toimet sinetöivät sen oman kohtalon (Jokipii 1968, 215).
Jokipii lainaa muutaman suomalaisen SS-miehen päiväkirjamerkintöjä ja myöntää julmuuksia tapahtuneen. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin toteaa, että todennäköisesti suuri enemmistö Wikingin ja muiden Waffen-SS:n yksiköiden miehistä taisteli kansainvälisen oikeuden rajoissa. Uuden tutkimuksen valossa Jokipiin vakuuttelu tuntuu ontolta, varsinkin kun hänen itsensä voidaan osoittaa peitelleen raskauttavaa todistusaineistoa.
Aseveljet vaikenevat
Vaikenemisen kulttuuria pohjustettiin SS-aseveljet ry:n keskuudessa jo sodan loppuvaiheessa. Valtiollisen poliisin papereiden joukossa on yhdistyksen varapuheenjohtajan Karl-Erik Ladaun ja johtokunnan jäsenen Erik Hildenin nimissä laadittu, jokaiselle SS-aseveljelle suunnattu kirje. Päiväämätön kirje ajoittunee alkusyksyyn 1944 ennen välirauhansopimuksen perusteella tapahtunutta järjestön lakkauttamista. (KA, Valtiollisen poliisin II arkisto 3190 Vuoden 1944 välirauhan jälkeen lakkautetut järjestöt ja niiden toiminnan mahdollinen jatko (1945–1948), YD 1465/17.3.47 liite 1, K-E Ladaun ja Erik Hildenin kirje SS-aseveljille.)
Kirje alkoi ajankohtaisen huolenaiheen sanoittamisella:
Aseveli! Viimeaikaisten tapahtumien johdosta on mieleesi varmaankin tullut moninaisempia kysymyksiä ja niitten yhteydessä olet monesti ajatellut: Mitä minun on nyt tehtävä? Ehkä olet miettinyt kaikenlaisia keinoja ”pulasta” päästäksesi ja ehkäpä olet aikonut lähteä pyrkimään poiskin tapahtumien polttopisteestä, Suomesta. Olet kuullut kaikenlaisia hämäräperäisiä kauhujuttuja ja mielikuvituksellisia tarinoita ”sotarikollisista” sekä heidän kohtalostaan ja siksi olet entistäkin epävarmempi tulevaisuutesi suhteen.
Ladau ja Hilden muistuttivat aseveljiään SS-joukkojen tunnuslauseesta Meine Ehre heisst Treue ja kehottivat SS-aseveljiä palvelemaan nyt uskollisesti Suomen armeijassa. Kotiutumisen jälkeiset huolet olisivat sen ajan huolia, nyt oli keskeistä pitää pää kylmänä. Kansallissosialistisesta ideologiasta tuttu koko kansan edun asettaminen yksilön edun edelle vilahti kirjeessä, kun Ladau ja Hilden kehottivat aseveljiä unohtamaan henkilökohtaisen mukavuuden ja turvallisuuden ja keskittymään niiden sijaan isänmaan tulevaisuuden turvaamiseen.
Ladaulla ja Hildenillä oli useita konkreettisia toimintaohjeita entisille SS-miehille: huhut, väittelyt, salaliitot ja hätiköidyt teot kuuluivat vältettäviin asioihin. Julkinen esiintyminen SS-miehenä kiellettiin, samoin järjestön tunnukset. Suomesta pois pyrkiminen merkitsi kirjeen kirjoittajien mukaan lippukarkuruutta ja SS-invalidien ja muiden lähtemään kykenemättömien veljien hylkäämistä. Lopuksi Ladau ja Hilden totesivat, että suomalaisten SS-miesten joukko oli pieni ja että heillä ei ollut suuria toimintamahdollisuuksia. Paras tapa toimia oli noudattaa kirjeen ohjeita eli mitä suurinta varovaisuutta. Varovaisuus ei ollut Ladaun ja Hildenin mukaan pelkoa vaan viisautta.
Kirjeen kirjoittamishetkellä SS-aseveljien puheenjohtaja Kalervo Kurkiala oli ilmeisesti jo vetänyt omat johtopäätöksensä ja siirtynyt Ruotsiin. Tämän takia allekirjoittajana oli varapuheenjohtaja Ladau. Hildenin nimi taas yhdistettiin sodan jälkeen Valpoon ja päämajan valvontaosastoon: hän oli mitä ilmeisimmin ollut päämajan valvontaosaston tiedonantaja SS-miesten joukossa. (KA, Valtiollisen poliisin II arkisto 3190 Vuoden 1944 välirauhan jälkeen lakkautetut järjestöt ja niiden toiminnan mahdollinen jatko (1945–1948), Matti Tammisen kuulustelupöytäkirja 15.9.1944; ks. myös Suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten matrikkeli, 147.) Hildenin kautta tiedot SS-miesten mielialoista ja suunnitelmista menivät todennäköisesti valtion tiedustelu- ja turvallisuuselimille.
Kirjoittiko Hilden kirjeen valtiovallan toimeksiannosta tarkoituksena ohjailla SS-miehiä toimimaan maan edun mukaisesti kriittisessä tilanteessa? Jos näin oli, voidaan sanoa, että valtiovalta oli mukana kannustamassa entisiä SS-miehiä varovaisuuteen eli käytännössä vaikenemiseen. Päämajan valvontaosaston edustajana Hilden laittoi nimensä kirjeeseen, jossa sotarikolliset pistettiin lainausmerkkeihin.
Ladaun ja Hildenin kirje on varhainen ilmentymä suomalaisten SS-miesten sodanjälkeisestä vaikenemisen strategiasta. Selektiivinen muistinmenetys, kauhujuttujen leimaaminen ”hämäräperäisiksi” ja sotarikosten laittaminen lainausmerkkeihin ja mielikuvituksen piikkiin olivat tietysti entisille SS-miehille toimiva strategia sopeutua uuteen poliittiseen tilanteeseen.
Kun tätä vaikenemisen kulttuuria ruvetaan vuosikymmenten jälkeen murtamaan, se herättää varmasti vastustusta SS-perinteitä ihannoivissa piireissä. Puhutaan vanhojen kaivelemisesta, jälkiviisaudesta, tarkoitushakuisesta natsijahdista ja leimaamisesta. Vedotaan isänmaallisuuteen ja kerrotaan suomalaisten SS-miesten olevan sotaveteraaneja siinä missä muutkin. Isänmaallisena esittäytyvän historiankirjoituksen on kuitenkin kestettävä tieteellisen tutkimuksen normien mukainen kriittinen tarkastelu. Puhtain asein taistelleiden miesten osalta ei leimatuksi tulemisen pelkoa pitäisi olla. Sotarikosten kiistämisen, peittelyn ja vähättelyn aika on kuitenkin ohi.
Kirjoittaja on kirkkohistorian dosentti ja Suomen kirkkohistoriallisen seuran puheenjohtaja. Hän tutkii parhaillaan suomalaisten SS-miesten suhdetta uskontoon ja politiikkaan. Katso myös hänen aiempi blogikirjoituksensa Suomalaiset SS-miehet, politiikka ja uskonto, joka julkaistiin 28.9.2017.
Lähteet
Kansallisarkisto, SS-aseveljet ry:n arkisto, Berliinin yhdystoimisto 8 Kirjeet 1941–1944.
Kansallisarkisto, SS-aseveljet ry:n arkisto, Hakemukset SS-joukkoihin.
Kansallisarkisto, Valtiollisen poliisin II arkisto, 3190 Vuoden 1944 välirauhan jälkeen lakkautetut järjestöt ja niiden toiminnan mahdollinen jatko (1945–1948).
Kirjallisuus
Mauno Jokipii: Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia. Helsinki: Weilin + Göös, 1968.
Suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten matrikkeli 1941–1943. 2. painos. Veljesapu-Perinneyhdistys ry, 2013.