Viipuri 1500-luvun alkupuolella eli millaiselta kaupunki näytti Mikael Agricolan ajan katutasolta
Aleksandr Saksa
Vuonna 1998 alkanut Viipurin arkeologisen tutkimuksen uusi vaihe on tuonut arvokasta tietoa kuvaan kaupungin alkuvaiheista ja sen kehityksestä. Kronologisesti tämä tutkimus käsittää keskiaikaa 1200-luvun lopulta alkaen ja uutta aikaa aina 1730-lukua saakka. Alkuvuosina kaivaukset tehtiin Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätion tuella Viipurin historiallisen keskustan itäisessä osassa Possen- ja Vahtitornin kadun kulmauksessa sekä keskustassa Luostarinkatu 8:ssa. Vuonna 2003 kaupungin länsiosassa Etelävallin kohdalla pelastuskaivaukset suoritettiin jo rakentajan kustannuksella, minkä jälkeen tämä on tullut välttämättömäksi toiminnaksi.
Yhteensä vuosina 1998–2013 Viipurissa on tieteellisesti tutkittu n. 600 neliömetriä kulttuurikerrosta sen historiallisessa osassa (kuva 1). Pelastuskaivaukset ovat käsittäneet yhteensä n. 3000 neliömetrin alueen niin vanhan kaupungin ja Sarvilinnoituksen alueella kuin sen ulkopuolella. Vuonna 2010 yhteistyössä Agricola-seuran kanssa aloitettiin vanhan tuomiokirkon mittaukset ja arkeologiset tutkimukset. Kirkon raunioilla, sen sisä- ja ulkopuolella, avattiin noin 130 neliometria pinta-alueetta.
Kaivauksissa on tullut ilmi, että mitä todennäköisimmin tulevan kaupungin alueella ennen ruotsalaisten tuloa oli jo karjalaisten kalastajakyliä meren rannalla. Ne muodostivat linnasta vastakkaiselle niemelle muuttaneiden siellä alkuaikoina asuneiden kanssa tulevan kaupungin ”alkupesän”. Tämän karjalaisten väestön elinkeinon perustana oli kalastus ja karjanhoito, joilla oli kysyntää kasvavan linnan väestön kannalta. Se varmasti oli huomattavana osana asutuskantaa kasvavassa kaupungissa koko keskiajan.
Viipurin kehitystä rajoitti hankala maasto. Kaupungin keskustaa hallitsee korkea kalliokukkula, ”vuori”, jonka pohjoinen rinne laskee kohti rantaa linnaa vastapäätä ja vastakkainen rinne etelässä putoaa jyrkästi Raatitornin kohdalla. Kaikki rinteet olivat täynnä kuoppia ja muita epätasaisia kohtia kallion pinnassa. Myös tämän kallion alapuolella asutukselle sopivaa tasaista maata oli niukasti. Tästä syystä talot muodostivat erillisia ryhmiä ja kaupungin kehitys sen eri puolilla oli epätasaista. Nuori kaupunki tuhottiin lähes kokonaan vuonna 1411 novgorodilaisten hyökkäyksessä, ja se oli rakennettava miltei uudestaan. Suuria muutoksia arkeologisessa ainestossa ei ole havaittavissa, vaan kyseessä oli lähinnä jälleenrakennus. Talot pääasiassa rakennettiin samoille paikoille ja pinta-alaltaan yhtä pieninä (kuva 2).
Vuoden 1477 suuri tulipalo taas hävitti lähes koko kaupungin. Tämän jälkeen kaupungin kuvassa tapahtui ratkaisevia muutoksia. 1470-luvulla Viipuri ympäröitiin kivimuurilla ja siitä tuli linnoitettu kaupunki. Rakennustoiminnassa otettiin käyttöön uudet aikaisemmin hylätyt epätasaiset alueet täyttäen pinnassa olevat syvennykset tulipalossa tuhoutuneiden rakennusten jäänteillä, edellisen ajan kulttuurikerroksella ja paksuilla rakennustoiminnan seurauksena jääneillä puulastukerroksilla. Ensisijaisen kehittämisen alueeksi muuttuu kaupungin keskusta – kirkon, sataman (Etelävalli) ja dominikaanikonventin välinen alue sekä ”vuoren” toisella puolella olevan Saksalaiskadun ja fransiskaanikonventin tienot. Todennäköisesti aivan kirkon läheisyydessä sijaitsi kaupungin koulu, jonka koulumestari mainitaan jo 1409. Raatihuone oli rakennettu kallion laelle. Sen toisella puolella, kaupungin koillisessa osassa Linnan- ja Saksalaiskadun välisellä rinteellä Harmaidenveljesten kadun varrella, oli suuri, kuoppia ja kallionjyrkänteitä täynnä oleva, asumaton alue koko keskiajan kauden (kuva 3).
Paitsi että rakennustoiminta huomattavasti vilkastui, myös rakennuskanta muuttui olennaisesti. Se vastasi kasvavan kaupungin tarpeita ja näyttää jatkuvasti muuttuneen ja kehittyneen. Pienten rakennusten tilalle tulivat suuremmat, usein jo kaksiosaiset kivikiukailla varustetut tuvat ja talousrakennukset, joiden pinta-ala saavutti 25–50 neliömetriä. Hyvän esimerkin tästä kehityksestä antaa Luostarinkatu 8:n tontti, josta on tutkittu 310 neliömetrin alue. Yleisiä olivat tallit ja navetat sekä muut karjasuojat, mikä antaa Viipurin keskiajan oloista hyvin yksinkertaisen ja vaatimattoman kuvan. On mahdollista, että asukkaat jakoivat eläinten kanssa saman rakennuksen; ensiksi mainituilla oli vain tasaisempi lattia ja heidän puolellaan sijaitsi kiuas.
1400-luvun toisella puoliskolla huomattavasti vilkastui myös kauppa Itämeren rannikon kaupunkien kanssa, mistä todisteena ovat ulkomaakaupan kehitykseen viittaavat esine- ja rahalöydöt. Vaikuttaa siltä, että kaupunki haki uuden, keskiaikaa vastavan muodon; jopa yhden – kahden sukupolven aikana tiettyillä keskustan tonteilla rakennuskanta saattoi muuttua useita kertoja – niin nopeasti muuttuivat kaupunkilaisten tarpeet ja vaatimukset.
Vuosisadan vaihteessa Viipuri olikin jo aivan oikea keskiaikainen kaupunki, joka oli verrattavissa muiden Itämeren piirin keskuksiin. 1500-luvulla huomattavasti nopeutui taloudellinen kehitys, mikä näkyy koko elinpiirin nopeassa muuttumisessa – rakennusten koot, muodot ja tarkoitus, sekä kokonaiset pihapiirit. Tällöin otettiin käyttöön viimeiset aikaisemmin talojen väliin jääneet rotkot nostamalla maanpintaa. Korttelijako järjestyi ja edellisen ajan puisten katulinjojen tilalle tuli vakituisia hirsillä tai jopa kivillä päällystettyjä katuja, ja viemärijärjestelmä kehittyi. Syntyi se tilanne, joka näkyy 1630-luvun kartassa (kuva 4).
Vuosisadan alkupuoliskolla huomattavasti muuttuu myös löytöaineisto, jossa hallitsevaksi tulee sen ajan eurooppalaista muotia esittävät tuontiesineet – erilaiset keraamiset koristeelliset astiat, kengät, vaatteet, korut ym. Liivinmaan ritarikunnan kaupungeissa lyötyjen rahojen tilalle tulivat 1520–1530-luvulla ruotsalaiset. Erot eri kaupunkiosien välillä lisääntyivät, mikä johtui siitä, että taloudellinen ja yhteiskunnallinen toiminta keskittyi tietyille alueille keskustassa. Hyvänä esimerkkinä tästä on Luostarinkatu 8:n tontti, jonka erittäin hyvin säilyneet rakennustasot ja kulttuurikerroksesta löytyneet esineet kuvastavat 1400–1730-luvuilla tapahtunutta kehitystä. Tämän ajanjakson sisällä selvästi erottuu 1500-luku, sen alkupuolisko ja puoliväli koko Viipurin vanhemman historian rikkaimpana aikana. Tontilla 1400-luvun lopulta alkaen toimi kiltatupa ja varmasti sen naapurissa asuvat porvarit tai kauppiat kuuluivat kaupungin yläluokkaan. Tämä antaa oman leimansa 1500-luvun alkupuoliskon ja puolivälin löytömateriaalille, johon kuuluvat komeat pöytäastiat ja ruokaveitset, lukot, 119 rahalöytöä, 8 tavaraplombia, 8 kirjansolkea, kirjan nahkakannen kappale sekä lukuisat koruhelat, vaskineulat, sormukset ja sormustimet (kuva 5). Tämä kukoistuskausi päättyi todennäköisesti vuoden 1575 tulipaloon, jonka jälkeen alkaneet Vallin linnoitustyöt veivät kaikki kaupungin resurssit.
Viipurin kirjasokien ja korujen löytöille aivan oman merkittävän valon antavat Wittenbergin Lutherin talon (Lutherhaus) vuosina 2004/05 tehtyjen kaivausten tulokset, joissa mm. löytyi aivan saman tyypin kirjansolkia kuin Viipurista. Myös Piritan ja Katariinan luostareista Tallinnassa sekä muista Itämeren piirissa arkeologisesti tutkituilta luostarialueilta ja kaupungeista löytyy runsaasti vastineita monille löytöille Viipurista.
Viipurin 1500-luvun alkupuoliskon kukoistuskausi sisältää tietynlaisen ristiriidan eurooppalaista tasoa olevin käyttöesineiden ja yksinkertaisten elinolojen välillä (kuva 6). Komeampia yksityistaloja Viipurissa ruvettiin rakentamaan vasta 1600-luvulla.
Edellä esitetty ainesto antaa hyvin yksityiskohtaisen kuvan Viipurista ja sen oloista aikana, jolloin kuuluisa Pernajan Mikael Olavinpoika aloitti koulunkäytinsä Viipurissa. Tärkeintä tässä lienee se henki, joka hallitsi silloin nopeasti kasvavassa ja kehittyvässä kauppakaupungissa sekä ne kulttuurivaikutteet, jotka tulivat Lyypekkista ja Danzigista asti (kuva 7).
Uutta tietoa keskiaikaisesta Viipurista saatiin myös vanhan tuomiokirkon kaivauksissa. Vuoden 2011 kaivauksissa asehuonen alta mineraalimaan hiekasta löytyi hautoja, jotka ajoittuvat radiohiilimenetelmän mukaan 1300-luvun loppuun ja 1400-luvun alkuun. Haudat löytyivät välittömästi kirkon eteläseinän kivijalan vierestä. Asehuone on rakennettu sen jälkeen, kun kivikirkko oli jo olemassa. Haudat kuuluvat siis ensimmäiseen rakennusvaiheeseen. Lisäksi ei ole selvää ulottuiko hautausmaa eteläisen kiviseinän alle, mikä taas saattaa tarkoittaa sitä, että haudat kuuluvat aikaan ennen kuin kirkko oli rakennettu kivestä. Tulevat tutkimukset epäilemättä tuovat tähään kysymykseen vastauksen. Jo tehdyissä kaivauksissa on tullut myös ilmi, että eteläseinän ulkopuolelta olevasta maasta löytyy jälkiä lähes kaikista remonteista ja tulipaloista, joissa kirkko on vaurioitunut.
Kuvaluettelo (A. Saksa)
Kuva. 1. Vuosien 1998–2012 kaivausten paikat Viipurissa. Pohjana Juha Lankisen laatima kartta (1982).
Kuva 2. Luostarinkatu 8:n. Vuoden 2012 kaivausalueen horisontti 7. Kuvattu lännestä.
Kuva 3. Vuoden 2007 pelastuskaivaukset Harmaidenveljesten kadun varrella. Alkuperäinen pinta. Taustalla todennäköisesti 1600-luvun toisella puoliskolla rakennetun talon (Harmaidenveljestenkatu 4) kellarit. Kuvattu idästä.
Kuva 4. Viipurin keskiaikainen asemakaava. Ruotsalainen kartta 1630-luvulta.
Kuva 5. 1500-luvun kirjasoljet.
Kuva 6. Luostarinkatu 8:n. Vuoden 2011 kaivausalueen horisontti 5. Kuvattu pohjoisesta.
Kuva 7. Ruotsin valtakunta 1530-luvulla. Hans Brask, 1533.
Kirjoittaja on Venäjän Tiedeakatemian aineellisen kulttuurin historian instituutin johtava tutkija, Itä-Suomen yliopiston dosentti, Viipurin pääarkeologi. Kirjoitus on tiivistelmä 2.10.2017 Uuden tutkimuksen illassa pidettävästä esitelmästä.