Suurien salaisuuksien äärellä
Pentti Laasonen in memoriam
Kuva: Seppo J. J. Sirkka 1991, Suomen kirkkohistoriallisen seuran 100-vuotissymposium
Arvostettu työtoveri, opettaja ja ystävä, Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian emeritusprofessori ja Suomen kirkkohistoriallisen seuran kunniajäsen, teologian tohtori Pentti Laasonen menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen 14.10.2016 Helsingissä 87 vuoden yhdeksän kuukauden ja 20 päivän iässä.
Pentti Laasonen syntyi Kiteellä jouluaattona 1928. Hän tuli ylioppilaaksi Savonlinnan lyseosta 1949 ja suoritti teologian kandidaatin (ylempi) tutkinnon 1954. Seuraavana vuonna (1955) hänet vihittiin papiksi Kuopiossa. Hän toimi aluksi lyhyen aikaa evankelisen ylioppilasliiton sihteerinä, mutta ennen akateemista uraansa hän vaikutti pääasiassa koulumaailmassa Itä-Suomessa aluksi Outokummun yhteiskoulun uskonnon ja psykologian vanhempana lehtorina (1954–1957), sittemmin koulukaupunkinsa Savonlinnan lyseon uskonnon, sielutieteen ja filosofian vanhempana lehtorina 1957–1970.
Tässä virassa Laasonen kirjoitti yhdessä professori Kauko Pirisen kanssa useaan painokseen ehtineen kirkkohistorian oppikirjan (Lukion kirkkohistoria), jota käytettiin laajalti vielä 1980-luvun alussakin. Mainitussa virassa ollessaan hän suoritti myös teologian lisensiaatin tutkinnon 1966 ja väitteli seuraavana vuonna 1967 tohtoriksi. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimitusten sarjassa ilmestynyt väitöskirja käsitteli Pohjois-Karjalan kirkollista kansankulttuuria Ruotsin vallan aikana.
Kirkkohistorian opintonsa Laasonen aloitti professori Aarno Maliniemen ohjauksessa, mutta väitöskirjan ohjaajaksi ja doktorsvateriksi tuli professori Mikko Juva Maliniemen jäätyä eläkkeelle 1960. Väitöskirjassaan ja sitä seuranneessa dosentuuria varten kirjoitetussa tutkimuksessa vanhan kirkollisuuden hajoamisesta Pohjois-Karjalassa (1971), joka myös ilmestyi Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimitusten sarjassa, Laasonen sovelsi opettajansa metodeja kotimaakuntaansa. Väitöskirjan lähteitä kirkonarkistosta toiseen kerättäessä Pohjois-Karjala koki kasvojen kohotuksen myös sikäli, että siitä muodostettiin 1960 oma lääni. Väitöskirja oli kirkkohistoriassa ensimmäinen perusteellinen tutkimus luterilaisuuden juurtumisesta ja sen aseman muuttumisesta tällä alueella. Yhdessä enolaissyntyisen Kauko Pirisen kanssa Laasonen toi Itä-Suomen kirkkohistorian tutkimuksen keskiöön, vaikkakin hänen myöhempi tieteellinen mielenkiintonsa suuntautui laajempiin kysymyksiin.
Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentiksi Laasonen nimitettiin 1971. Suomen akatemian tutkimusassistenttina hän toimi 1970–1976 hoitaen sen ohessa kirkkohistorian apulaisprofessorin virkaa 1973 ja 1975. Kirkkohistorian apulaisprofessoriksi Laasonen tuli 1976 ja Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian professorin oppituolille hän astui Mikko Juvan jälkeen 1980. Tästä virasta hän jäi täysinpalvelleena eläkkeelle 1992. Laasonen toimi kirkkohistorian laitoksen esimiehenä 1974–1983, teologisen tiedekunnan varadekaanina 1980–1981 sekä 1983 ja dekaanina 1987–1990.
Kirkkohistoriallisen seuran puheenjohtajana hän oli 1985–1987, Suomalaisen tiedeakatemian jäsenenä vuodesta 1983 alkaen sekä lisäksi muun muassa Suomen historiallisen seuran tutkijajäsenen vuodesta 1974 ja Suomen oppihistoriallisen seuran tutkijajäsenen vuodesta 1989 alkaen kuolemaansa asti.
Laasosen tutkijanura alkoi kotiseudulta, mutta tutkimuksen keskiössä oli koko ajan suurempi kysymys luterilaisuuden luonteesta ja sisällöstä. Siksi oli luontevaa erikoistua luterilaisuuden muotoutumisen kannalta keskeisiin aikakausiin ja solmia ystävyyssuhteita erityisesti Saksaan, jonka kulttuuriin ja kieleen jo oppikoulu oli hänet perusteellisesti perehdyttänyt. Laasonen oli johtava skandinaavinen tutkija saksalaisen pietismintutkijoiden parissa kuolemaansa asti. Erityisesti saksalaisen pietismin tutkimuksen grand old man, Laasosen ikätoveri, Bochumin yliopiston emerituskirkkohistorian professori Johannes Wallmann oli Laasosen läheinen henkilökohtainen ystävä loppuun asti.
Vuonna 1977 ilmestynyt magnum opus Johannes Gezelius vanhempi ja suomalainen täysortodoksia kattoi koko läntisen hiippakunnan. Teoksesta muodostui pian koko 1600-luvun suomalaisen luterilaisuuden tutkimuksen klassikko. Teos päättyy oraakkelimaiseen toteamukseen: ”vaikka Gezeliuksen piispaksi valinnan tausta oli ilmeisesti suureksi osaksi kirkkopoliittinen, oli koko kirkon kehitykselle merkityksellistä, että täysortodoksian ajan vaikutusvaltaisimman suomalaisen kirkonjohtajan paikalle tuli via median mies”. Näissä riveissä on luettavissa Laasosen tutkimusintressi ja metodi. Hän pyrki etsimään luterilaisuuden paikkaa ja kysymään sen suhdetta muihin kirkkokuntiin ennen muuta kalvinismiin ja Rooman kirkkoon. Tämä taivutti tutkimusta teologianhistorialliseen suuntaan, mutta Laasosen päätyöt eivät olleet vain aatehistoriallisia tarkasteluja vaan laajan kokonaisuuden hallintaa vaatineita taidonnäytteitä, joissa yhdistyivät taitaviksi punoksiksi kirkkohistorian erilaiset lähestymistavat. Sisällöllisesti tässä tutkimuksessa Laasonen asemoi Gezeliuksen hahmon välityksellä luterilaisuuden laajempaan kontekstiin. Gezeliuksessa hän löysi myös sielunkumppanin.
Kun luterilaisuuden luonne oli selvitetty, Laasonen siirtyi 1980-luvun lopulla tarkastelemaan sen haastajia. Saksassa julkaistu sivumääräisesti suppea, mutta uraauurtava tutkimus ennen muuta Johannes Gezelius nuoremman suhteesta pietismiin ja Philipp Jakob Speneriin (1988) tarkensi kuvaa luterilaisuudesta. Laasonen upotti näissä teoksissaan pysyvästi pilakuvan luterilaisuudesta pystyyn kuolleena puhdasoppisuutena. Suomalaisen pietismintutkimuksen arvostusta Keski-Euroopassa kuvasti erityisesti 1990 Helsingissä järjestetty symposium, joka houkutteli Suomeen lähes kaikki aikakauden johtavat pietismintutkijat Saksasta ja Sveitsistä. Symposiumin tuloksena syntyi artikkelikokoelma Der Pietismus in seinen europäischen und außereuropäischen Ausstrahlung (SKHST 157, Helsinki 1992), joka edusti kattavasti 1990-luvun pietismin tutkimuksen lähes kaikkia pääsuuntauksia.
Kun 1990-luvun alkupuoliskolla julkaistiin neliosaista Suomen kirkkohistoriaa jo vanhentuneen Ilmari Salomiehen teossarjan sijaan, Laasonen sai vastattavakseen luterilaisen ortodoksian, pietismin ja valistuksen hallitseman ajanjakson Upsalan kokouksesta autonomian alkuun, 1593–1808. Teos päivitti aikakauden tutkimuksen ajan tasalle oikoen tekijälleen ominaisella tavalla pohdiskellen sekä tutkimuksessa että historiatietoisuudessa vielä esiintyneitä virheellisiä käsityksiä. Vaikka teoksen kirjallisuusluettelosta puuttuvat saksalaiset tutkimukset, niiden vaikutus näkyy ennen muuta pietismiä koskevissa osuuksissa.
Luennoillaan Laasonen käsitteli 1980-luvulla pietismin ohella usein myös muun muassa sekularisaatiota sekä kirkon ja työväenliikkeen suhteita. Olennainen osa kirkon luonteen ymmärtämistä oli sen haastajien tunteminen. Luterilaisuuden luonnetta valotti myös 2005 ilmestynyt tutkimus Novgorodin imu, joka käsitteli ortodoksien muuttoa Venäjälle 1600-luvulla.
Laasonen itse piti pääteoksenaan tutkimusta luterilaisuudesta ”Rooman ja Geneven välissä” (1998). Siinä piirtyy luterilaisuuden luonne ”evankelisena katolisuutena”, joka edusti paavin kirkon rinnalla lännen kirkon legitiimiä perintöä. Erityisesti kalvinismin Laasonen näki luterilaisuutta vinouttaneena teologiana. Laasosen toiseksi viimeinen monografia, tutkimus Gezelius nuoremmasta kulttuurivaikuttajana on synteesi hänen tutkijantiestään. Teos on kokeneen mestarin teologian- ja oppihistoriallinen yhteenveto Gezeliusten perinnöstä: heidän raamattuteologiastaan, Gezelius nuoremman suhteesta oman aikansa filosofiaan, pietismiin ja idän kirkkoon.
Laasosen tutkijan ura oli ennen muuta kirkkohistoriaa, ei kristinuskon historiaa yleisellä tasolla. Hän pyrki sijoittamaan luterilaisuuden historiallisiin asiayhteyksiinsä ja tarjoamaan kriittiselle lukijalle ja oppilailleen perustellun, pohdiskelevan näkemyksen siitä. Varsinkin aktiivisen uransa loppupuolella Laasonen halusi lähestyä tutkimustensa valossa myös Suomen evankelisluterilaista kirkkoa, jossa hän kirkon uskollisena poikana havaitsi nimeä myöten paljon korjattavaa. Laasonen haastoi kirkkoa keskittymään olennaiseen ja karsimaan matkan varrella kertynyttä painolastia, jota monimutkainen nimikin (evankelisluterilainen) ilmensi. Kirkon ytimessä oli Laasosen teologiassa lihaksi tullut Kristus, joka oli läsnä erityisesti messussa, saarnassa ja sakramenteissa. Siksi pappien tuli Laasosen mielestä keskittyä niiden toimittamiseen. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt ikkunoiden sulkemista kulttuuriin ja kirjallisuuteen, joihin hän opetuksessaan toistuvasti palasi.
Luterilaisten ja roomalaiskatolilaisten opinneuvottelut vanhurskauttamisopista johtivat vuonna 1997 yhteiseen julkilausumaan, Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Neuvottelujen teema sivusi Laasosen uraa läpäisevää kysymystä luterilaisuuden historiallisesta itseymmärryksestä ja luonteesta. Laasonen julkaisi 2011 pamfletin Yhteisellä tiellä: luterilainen kirkko jakamattoman perinteen kantajana, jossa hän pyrki virittämään keskustelua näistä kysymyksistä. Pamfletin herättämä keskustelu jäi kuitenkin toivottua vaisummaksi ja kyseinen pamfletti siitä syystä lajissaan ainoaksi.
Sekä tutkijana että opettajana Pentti Laasonen oli koko ajan suurien salaisuuksien äärellä. Pala palalta ja monografia monografialta hän lähestyi kysymystä kirkosta, joka haastettiin ja joka haastoi aikansa, mutta etsi samalla identiteettiään, perusteltua tapaa olla aidosti sekä katolinen että reformaation perillinen.
Se että tutkimus oli Laasoselle salaisuuden verhon taakse kurkistamista kertovat hänen teostensa lisäksi myös hänen tapansa opettaa. Laasonen haastoi oppilaitaan pohtimaan. Usein hänen myönteistä asennoitumistaan oppilaiden töihin ilmaisi tokaisu: ”hän kirjoittaa pohdiskellen”. Oppilaidensa edessä Laasonen ei esiintynyt kaiken tietävänä mestarina vaan tutkijana, jolla oli tapana haastaa oppilaitaan kysymällä, joko aat olivat huomanneet jonkin keskeisen seikan. Mikäli he eivät siihen osanneet vastata, hänellä oli tapana todeta sen vielä löytyvän. Laasonen jakoi auliisti asiantuntemustaan eikä väsynyt kannustamaan ja rohkaisemaan. Hän perusteli selkeästi kantansa, mutta suvaitsi myös siitä poikkeavia näkemyksiä, jos ne olivat kriittisiä ja harkittuja.
Laasosella oli kyky aistia aikakauden henki ja houkutella myös oppilaitaan sen pariin. Hän ei ollut sanan perinteisessä merkityksessä ankara tai vaativa opettaja, mutta hänen tapansa tehdä tutkimusta ja herättää kysymyksiä synnytti hänen oppilaissaan syvän halun tehdä parhaansa ja palkinnoksi kovasta työstä päästä kurkistamaan mestarin kanssa historian esiripun taakse. Hänen seminaareissaan ja luennoillaan saattoi tuntea olevansa suuren salaisuuden äärellä, joka oli kätkettynä usein vaikeaselkoisten asiakirjojen taakse. Rohkeasti mutta harkiten tuli tarttua tehtävään, joka opetti paitsi menneisyyden ymmärtämistä myös suhteellisuuden tajua ja viime kädessä ohjasi kirkon mysteerin äärelle.
Sunnuntaisin Laasonen istui uskollisesti kotikirkossaan Oulunkylässä opastaen kohteliaasti ja kärsivällisesti seurakunnan nuoria pappeja ymmärtämään messua. Oikein toimitettu luterilainen messu avasi toisenlaisen mysteerin, joka kätkeytyi sen sisään, mitä tutkimus omasta näkökulmastaan pyrki tavoittamaan. Elevoidessaan kalkin ja pateenin pappi kohotti seurakunnan nähtäväksi heidän keskelle tulleen Kristuksen. Se oli uskon mysteeri, jonka ympärille kirkko oli syntynyt, ja josta se ammensi voimansa. Salaisuuksien salaisuus.
Viimeisinä vuosinaan Laasonen omistautui isoäidin tarinan selvittämiseen. Tapaukseen liittyi kirjoittajan oma salaisuus isoäidin aviottomasta lapsesta, syntyperän salaisuus. Viimeiseksi jäänyt kirja Kadonnut isoäiti ja Pietarin vetovoima (2015) on samaan aikaan henkilökohtainen ja oppinut paluu lapsuuden maisemaan. Itsensä kirjoittaminen osaksi sitä, mistä tutkimus kerran alkoi. Kotiinpaluu ennen viimeisintä salaisuutta, sitä, josta Paavali sanoo: nyt katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta kerran kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä (1. Kor. 13: 12).
* Esko M. Laine, Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentti