Rose-Marie Peake
Katolisen reformaation ”Lutheria” etsimässä
Katolilaiset, pistäkää hanttiin!
Protestanteilta se käy leikiten. On Suuri Merkkivuosi, joka saapuu, ja sen mukana Suuri Kertomus. Kansaa sivistetään kirkkokunnan syntyvaiheista vauhdikkaalla ja sujuvalla kertomuksella, jolla on yksi selkeä päähenkilö ja vain muutama sivujuonne. Hieman mutkia oikoen on Martin Luther, teesit ja prosessi, jossa kirkosta erkani muutama muukin ryhmittymä.
Vuosi 2017 on silti merkkivuosi myös sille kirkolle, jota Luther kritisoi ankarasti, eli katoliselle kirkolle. Lutherin 500 vuotta sitten alullepanema myllerrys merkitsi kirkon sisällä tärkeän muutosprosessin syvenemistä ja huipentumista katoliseen reformaatioon ja katolisen kulttuurin kukoistukseen etenkin absoluuttisissa monarkioissa aina 1700-luvun puoliväliin saakka. Tästä huolimatta katolilaiset, jotka tätä nykyä edustavat suurinta ryhmittymää kristinuskon sisällä, eivät ole synnyttäneet omaa mahtitarinaansa uuden ajan alun tapahtumista.
Miksi näin on? Millainen voisi olla katolisen kirkon oma ”Luther-saaga”?
Muuttumattomia periaatteita ja asenneongelmia
Protestanttien 500-vuotisjuhlallisuuksia seuratessa silmiinpistävää on ollut katolisen kirkon mitätön sivurooli: olemme nähneet paavi Franciscuksen hymyilemässä lempeästi Lundissa hänen osallistuessaan ekumeeniseen reformaation muistojuhlaan, ja jotkut lehdet ja uutissivustot ovat taustatietona maininneet Trenton kirkolliskokouksen, jossa 1500-luvun puolivälissä päätettiin katolisen kirkon uudistustoimenpiteistä. Pääosassa ovat protestanttiset ryhmät – ja tietysti Luther ja hänen sankarikertomuksensa. Mikä erikoisinta, katolilaisia itseään asetelma ei tunnu häiritsevän lainkaan.
Uuden ajan alun katolisen kulttuurin tutkijana tekisi välillä mieli parkaista: teillä jos keillä olisi hienoja saavutuksia, pistäkää edes vähän hanttiin!
Näyttää siltä, että katolilaiset eivät ole kiinnostuneita tuottamaan kirkkonsa historiallisista murroskohdista sujuvaa ja viihdyttävää narratiivia. Yksi luonteva selitys asiantilalle voisi olla katolilaisten yleinen konservatiivinen asenne: muutosvaiheissa on heidän mielestään ensisijaisesti säilytetty vanhaa tai palattu alkujuurille, eikä siis juuri mikään ole oikeastaan radikaalisti muuttunut.
Katolilaisten mielissä todellista uudistumista edustaa todennäköisesti vasta Vatikaanin toinen kirkolliskokous 1960-luvulla, kun paavi Johannes XXIII ryhtyi viemään kirkkoa aiempaa suvaitsevaisempaan ja avoimempaan suuntaan. Kirkon arvoissa ja toiminnassa pyrittiin ottamaan kirkolliskokouksen hengessä aiempaa paremmin huomioon muun muassa ihmisoikeudet, demokratia ja uskonnonvapaus, ja antisemitismi tuomittiin jyrkästi.
Lisäksi jos katsomme suurennuslasilla katolisen reformaation edistymistä 1500-luvun lopulta alkaen, havaitsemme aikamoista hajaannusta ja eriaikaisuutta – aineksia yhtenäiseen kertomukseen voikin siis olla aika vaikea keittää kokoon. Vaikka katoliset piispat paavin johdolla ryhtyivät kokoustamaan Trentossa Pohjois-Italiassa jo 1545, uudet opinkappaleita koskevat linjaukset vastaanotettiin hyvin vaihtelevalla tahdilla Euroopassa.
Esimerkiksi Ranskassa piispat päättivät hyväksyä uudistukset vasta 1610-luvun loppupuolella ja silloinkin pääasiassa symbolisesti. Syynä olivat pitkät perinteet ”gallikanismissa” eli hallitsijoiden Roomaa kohtaan tuntemassa epäluulossa. Ranskan kuningas halusi pitää maansa kirkon hyppysissään. Itävallassa ja Venetsiassa oli samankaltaisia ”asenneongelmia” paavin ja hänen määräystensä suhteen.
Pyhimykset ja Suuri Katolinen Kertomus
Vaikka katolilaisilla ei ole viidensadan vuoden takaisia merkkitapahtumia ankkuroivaa tärkeää Suurta Virallista Kertomusta, se ei tarkoita, että tarinat puuttuisivat kokonaan katolisesta uskosta. Päinvastoin. Yksi merkittävä katolisuuden osa-alue nostaa henkilöhistorialliset narratiivit vahvasti keskiöön, nimittäin pyhimyskultit. Näiden ihmisten elämäntarinoista ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja jouheva draaman kaarikin on selviö.
Löytyisiköhän siis näistä kertomuksista katolisen kirkon oma ”Luther-saaga”?
Aikakauden pyhimysgallerian tutkailu paljastaa, että toden totta, useat hahmot sanallistavat aikakauden suuria mullistuksia. Marttyyripyhimyksiä on useita, yhtenä esimerkkinä mainittakoon ranskalainen jesuiittaveli Jean de la Lande (k. 1646), jonka elämäkerta välittää kertomuksen globaalisti laajentuvan katolisen kirkon rajuista haasteista uuden ajan alussa. Normandialaissyntyinen de la Lande lähti 1630-luvulla lähetystyöhön ranskalaisten hallinnoimaan Uuteen Ranskaan Pohjois-Amerikkaan ja joutui mohawk-intiaanien surmaamaksi.
Vaikka varmasti jo aikalaiset näkivät de la Landen kohtalossa suurta symboliikka, kirkko heräsi virallisesti vahvistamaan tarinan tärkeyden vasta 1930-luvulla. Tällöin paavi Pius XI kanonisoi de la Landen (eli julisti pyhimykseksi) yhdessä seitsemän muun 1600-luvulla eläneen Uuden Ranskan käännyttäjämarttyyrin kanssa.
De la Landen ja muiden marttyyripyhimysten kertomus kuvaa aikakauden katolisuudessa esiintynyttä erittäin tärkeää ilmiötä, käännytystyötä, joka puuttuu oikeastaan kokonaan protestanttien kokemushistoriasta samalla ajanjaksolla. Jesuiittaveljien ja muiden katolisten käännyttäjien matkat uusiin maailmakolkkiin usein ensimmäisten eurooppalaisten joukoissa olivat sekä yksilötasolla että laajemmin yhteiskuntien tasolla mullistavia kokemuksia. Monenlaisiin luonnonihmeisiin ja -rikkauksiin, erilaisiin kansoihin ja tapakulttuureihin tutustuminen muokkasi ratkaisevalla tavalla eurooppalaista kulttuuria ja muutti pysyvästi myös alkuperäiskansojen elämää, vaikkei tosin aina hyvällä tavalla.
Katolisen kulttuurin tutkijoille tämä aikakausi on mitä hedelmällisin kenttä tarkkailla valtasuhteita ja niiden muodostumisprosesseja Euroopan ja ”villiksi” koetun muun maailman välillä sekä tarkastella vuorovaikutusta erilaisten rotujen, uskontojen ja kulttuurien välillä.
Henkitoreisia nunnia ja kukoistavaa naiskulttuuria
Espanjalaisen Ávilan Teresan (k. 1582) elämäkerran symbolinen arvo huomattiin huomattavasti nopeammin kuin edellä mainittujen käännyttäjämarttyyrien, jo vuonna 1622, jolloin paavi Gregorius XV kanonisoi hänet. Teresan tarina välittää oivallisesti tietoa uuden ajan alun katolisen kirkon keskeisestä toiminnasta: piinkova mutta terveydeltään heikko karmeliittasääntökunnan uudistaja ei säästellyt vaivojaan eikä näkyjään yrittäessään jyrkästä vastustuksesta huolimatta palauttaa askeettisen hengellisen elämäntavan retuperälle joutuneeseen luostariinsa.
Minulle henkilökohtaisesti yksi kiinnostavimmista ilmiöistä uuden ajan alun katolisuudessa ovatkin juuri luostarit ja niiden kukoistuskausi 1500-luvun jälkipuoliskolta alkaen. Luostarilaitos tarjoaa tutkijalle loputtoman kiehtovia tarkasteluikkunoita esimerkiksi aikakauden yksilöiden itsensä toteuttamisen sekä yhteisöllisen elämäntavan mahdollisuuksiin, arvojärjestelmiin ja ihmiskäsityksiin, sukupuolten sisäisiin ja niiden välisiin suhteisiin, yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin sekä kirjalliseen kulttuuriin, kuvataiteeseen ja arkkitehtuuriin.
Uuden ajan alussa tapahtunut luostarilaitoksen renessanssi tunnetaan kuitenkin usein huonommin kuin vuoden 1000 tienoilla tapahtunut elpyminen, joka oli saanut Euroopan näyttämään ”valkoisten kirkkojen vaippaan kääräistyltä”, kuten aikalaiset olivat ilmiötä kuvanneet. Tästä huolimatta 500–600 vuotta myöhemmin koettu maisemanmuutos oli mittakaavaltaan moninkertaisesti suurempi. Elpymistä tapahtui 1700-luvun puoliväliin saakka eritoten Ranskassa, Alankomaiden eteläosissa, Espanjassa, Portugalissa, Italiassa, Saksan eteläosissa, Puolassa, osissa Sveitsiä sekä Itävallan monarkian alueilla Keski- ja Itä-Euroopassa.
Vuonna 1750 katolisessa Euroopassa toimi 15 000 munkkiluostaria ja 10 000 nunnaluostaria, joissa eli 350 000 ihmistä. Euroopan väkiluku oli tuohon aikaan alle 100 miljoonaa. Keskimäärin yksi kolmestasadasta eurooppalaisesta eli luostarissa. Italiassa ja Espanjassa suhdeluku oli 1:100 ja Kirkkovaltiossa peräti 1:50. Tosin jos tarkastellaan ainoastaan aikuisväestöä, esimerkiksi 1600-luvun Firenzessä suhdeluvuksi saadaan 102 nunnaa 100 vaimoa kohtaan, mikä on tuplasti enemmän kuin edellisellä vuosisadalla.
Vaikka yleisesti munkkeja oli enemmän kuin nunnia, 1600-luvun Ranska muodostaa kiinnostavan poikkeuksen. Maan katolisen reformaation pääkeskukseen eli Pariisiin ja sen lähiseuduille perustettiin yksistään aikavälillä n. 1595–1650 yli 60 uutta luostaria ja hengellistä yhteisöä. Luostaribuumi muutti merkittävästi koko Pariisin seudun ilmettä synnyttäessään uusia, vilkkaita hengellisiä kortteleita ja alueita. Kiinnostava yksityiskohta on, että suurin osa (48 kpl) näistä yhteisöistä oli tarkoitettu naisille, ja ne olivat usein kaupungin eliittinaisten perustamia.
Aikalaiskirjoituksista löytyy myös havaintoja Pariisin katukuvaa hallinneista tumma-asuisista uskonnollisista naisista. He eivät olleet nunnia, vaan hengelliselle elämäntavalle arjessaan omistautuneita vaimoja, äitejä, tyttäriä ja leskiä. Käsillä on siis sukupuolihistoriallisesti erittäin kiehtova ilmiö, joka kertoo aikakauden naiskulttuurista ja -yhteisöllisyydestä.
Katolilaiset vastaan protestantit feministin silmin
Vastaavaa kulttuuria ei löydy protestanttien piiristä, jossa luostarilaitos ja pyhimykset yksiselitteisesti torjuttiin uskontoon epäoleellisesti kuuluvina ilmiöinä. Katolista luostarilaitosta ja naisten vaikuttamismahdollisuuksia ei tietenkään ole syytä yliromantisoida; luostarit toimivat toki joissain tapauksissa tyttölasten ”loppusijoituspaikkoina”, abbedissat käyttivät harvoin suoraa valtaa miehisissä valtarakennelmissa, ja olot olivat usein vaikeat.
Silti viime vuosien tutkimus on enenevissä määrin kyseenalaistanut pitkään vallalla olleen käsityksen protestanttisuuteen kääntyneiden alueiden naisten uudesta vapaammasta elämästä. Lutherin näkemyksen mukaan naisen arvokkain elämäntehtävä oli avioliitto ja äitiys, eikä muita elämänpolkuja juurikaan tuettu, vaikka poikkeuksellisia naisia ja epäsuoraa vallankäyttöä toki tunnetaan.
Katolisella naisella oli kuitenkin useimmiten mahdollisuus asettua luostariin, saada sivistystä ja välttyä siten avioliiton ja lastenhankinnan vaivoilta. Uskonpuhdistajan kehotus lukea itse Raamattua kansankielellä ei myöskään aina eikä automaattisesti lisännyt naisten lukutaitoa protestanttisilla alueilla. Pyhimyskulttien torjuminen vei lisäksi protestanttinaisilta uskonnollisen auktoriteetin perinteen, kun naisia ei enää virallisesti kunnioitettu näkijöinä, opettajina ja Jumalan sanan välittäjinä.
Vertailun vuoksi mainittakoon, että Ávilan Teresa on tunnustettu katolisen kirkon yhdeksi suurimmista mystikoista ja hänelle annettiin kirkon opettajan arvo vuonna 1970.
Bernini – katolilaisten ”Luther”?
Ávilan Teresan pyhimyskultti tuo mieleen vielä yhden mahdollisuuden Suureksi Katoliseksi Kertomukseksi, barokkitaiteen. Teresan tarinassa keskeinen piirre on voimakas tunnesuhde Jumalan kanssa, ja tämä ominaisuus löytyy myös Berninin veistosryhmästä Pyhän Teresan hurmio roomalaisessa Santa Maria della Vittoria -kirkossa.
Katolisten alueiden barokin ajan taidetta leimaa intensiivinen tunnelataus, dynaamisuus, energisyys ja realistinen tunnelma. Niiden avulla oli tarkoitus kertoa katsojalle katolisen kirkon voimasta ja voittokulusta uskonnollisen hajaannuksen tuottamista haasteista huolimatta. Taiteen haluttiin myös vahvistavan katsojaa tämän uskossa ja muistuttavan häntä hiljattain keskeisiksi nostetuista uskonharjoittamisen piirteistä: katolilaisen tuli suosia toiminnallista hengellisyyttä ja ulkoisia rituaaleja. Nämä olivat taas elementtejä, jotka protestantit olivat tiukasti torjuneet.
Monet taiteilijat Berninin tavoin ryhtyivät mielellään levittämään tätä kertomusta usein juuri pyhimysaiheisen taiteensa kautta. Moni tarttui työhön varmasti myös käytännöllisistä syistä: katolinen kirkko, toisin kuin protestanttisten alueiden kirkot, jotka suhtautuivat nuivasti kuvien ja ornamentiikan käyttöön, tilasi taiteilijoilta suuret määrät alttaritauluja ja muita taideteoksia kirkkoja ja luostareita koristamaan.
Kirkon taiteelle asettama viestinnällinen merkitys kannusti taiteilijoita puolestaan kokeilemaan uusia rohkeita tapoja vaikuttaa katsojaan, mikä kehitti länsimaista taidetta huomattavasti aiempaa dynaamisempaan suuntaan.
Hajanaisuus ja paikallisuus Suuren Kertomuksen jarruina
Olisiko siis pyhimyskulteissa ja barokkitaiteessa aineksia uuden ajan alun katolisuuden ”Luther-saagoiksi”? Vastaus on valitettavasti ei. Katolinen hagiografia on luonteeltaan hyvin laaja ja hajanainen. Sieltä ei löydy yhtä selkeää päähenkilöä, joka olisi onnistunut muodostamaan kaikki katolilaiset yhdistävän kultin ja narratiivin katolisen kirkon muutosprosessista uuden ajan alussa. Ávilan Teresan tarinassa on eniten potentiaalia, sillä se on yksi tunnetuimmista kertomuksista tuolta ajalta. Teresa ei silti ole noussut lukuisten muiden kulttien ohi suurimmaksi kertomukseksi.
Paikallisuus onkin yksi merkittävä tekijä pyhimyskulteissa: pyhimys on usein suosituin omassa maassaan tai alueellaan jättäen varjoonsa muut.
Uuden ajan alun pyhimysten kanonisaatioprosessit paljastavat myös kirkon haluttomuuden kertoa yhtä yhtenäistä kertomusta vaiheistaan: siinä missä Teresa julistettiin pyhimykseksi muutaman vuosikymmenen sisällä kuolemastaan, Pohjois-Amerikan jesuiittamarttyyrien tarinan symbolisiin merkityksiin herättiin vasta 300 vuotta myöhemmin.
Hajanaisuus ja tulkintojen moninaisuus vaivaa myös katolista barokkitaidetta. Sekään ei kanna yksinomaan Suurta Kertomusta, vaan heijastelee monenlaisia paikallisia ja myös yksilöllisiä mieltymyksiä.
Hajanaisuus on varmasti myös seurausta katolisen kirkon kyvyttömyydestä muodostaa monopoliasemia valtavassa kirkossa, jonka yli miljardi jäsentä asuu lukuisissa eri maissa. Konsensuksen muodostaminen olisi hyvin vaikeaa – ja toisaalta myös kirkon itseymmärrystä vastaan. Mitään uutta radikaalia uudistumistahan ei oikeastaan tapahtunut, lähinnä vain paluuta vanhaan ja hyväksi todettuun.
Tutkijan silmin tämä puhdas ikiaikaisen perinteen vahvistaminen tuotti kuitenkin valtavasti kiinnostavaa materiaalia uudenlaisista ilmiöistä, joiden toivoisi saavan nykyistä enemmän huomiota – etenkin protestanttien omimana merkkivuonna.
Kirjallisuutta
* Derek Beales, Prosperity and Plunder. European Catholic Monasteries in the Age of Revolution, 1650-1815. Cambridge: Cambridge University Press, 2003.
* Joseph Bergin, Church, Society and Religious Change in France, 1580-1730. New Haven & London: Yale University Press, 2009.
* Jodi Bilinkoff, The Avila of Saint Teresa. Religious Reform in a Sixteenth-Century City. Ithaca: Cornell University Press, 1989.
* Dominique Deslandres, Croire et faire croire: les missions françaises au XVIIe siècle. Paris: Fayard, 2003.
* Barbara Diefendorf, From penitence to charity: pious women and the Catholic Reformation in Paris. New York: Oxford University Press, 2004.
* Rose-Marie Peake, The Daughters of Charity and moral management in seventeenth-century France: Creating Conservative Catholics, Securing Survival. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2015.
* Kirsi Stjerna: Reformaation naisia. Helsinki: Kirjapaja, 2011.
Kirjoittaja on erikoistunut uuden ajan alun katoliseen kulttuuriin erityisesti Ranskassa. Kirjoitus perustuu hänen esitelmäänsä Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosijuhlassa 19.1.2017. rosemarie.peake[at]gmail.com.