Tapaus Württemberg

Päivi Räisänen-Schröder

Luterilaisuuden muotoutuminen rajanvedossa reformaation radikaaleihin: Tapaus Württemberg

 

Eletään vuotta 1571. Württembergin herttuakunta lounaisessa Saksassa on reilun sukupolven kuluessa kivunnut luterilaisen ruhtinaskunnan mallimaaksi, jossa on esimerkillisesti järjestetty kirkollinen hallinto ja seurakuntaelämä. Ainakin melkein. Sillä, Asterixia lainaten, ”pieni kylällinen voittamattomia gallialaisia [tässä: württembergiläisiä] pitää yhä puoliaan valloittajaa vastaan”. Vaikka saattaa olla kohtuutonta puhua luterilaisesta kirkosta Rooman imperiumin kaltaisena valloittajana, uusin tutkimus on näyttänyt, että reformaation ja tunnustuksellisen luterilaisen opin juurruttaminen paikallistasolla ei ollut se suoraviivainen menestystarina, joksi se on historiankirjoissa pitkään kuvattu. Mikäli joku yhtenäinen ”reformaatio” tosiaan sai alkunsa Lutherin tomerasta teesien naputtelusta Wittenbergin linnankirkon oveen, sen leviäminen olikin jo paljon monisyisempi prosessi.

Väitöskirjassani tutkimani Württemberg on hyvä esimerkki niistä vaikeuksista, joita luterilaisuus kohtasi pyrkiessään vakiinnuttamaan asemaansa reformaation virallisen hyväksymisen jälkeen, mikä tapahtui Württembergissä herttua Ulrichin (1487–1550) valtaan paluun myötä vuonna 1534. Tarkastelin erityisesti niin sanotun radikaalin reformaation piiriin luettavien anabaptistien eli lapsikastetta kritisoineiden kastajien mahdollisuuksia elää vakaumuksensa mukaista elämää luterilaisen kirkon valtapiirissä sekä luterilaisten ja kastajien toiminta- ja argumentaatiotapoja tässä jännitteisessä kentässä. Kastajat tai sellaisiksi epäillyt olivat pitkälti kylien asukkaita, joita kutsuttiin (tavallisesti paikallisen papin esimiehilleen antamasta vinkistä) tekemään tiliä siitä, miksi he eivät osallistuneet riittävässä määrin viralliseen kirkolliseen elämään – tai jopa pilkkasivat sitä avoimesti. Suurennuslasini alla oli erityisesti Schorndorfin piirikunta noin päivämatkan päässä Württembergin pääkaupungista Stuttgartista.

Mutta palataan vielä siihen vuoteen 1571. Silloin Württembergin kirkon johtomiehet luonnostelivat kammioissaan juhlallisen seremonian, jonka kuluessa luterilaisesta kirkosta harhautuneet oli tarkoitus ottaa jälleen kirkon jäseniksi. Edellytyksenä oli, että he osoittaisivat riittävää ja myös ulkoisesti havaittavaa katumusta sekä suostuisivat perumaan uskonsa julkisesti paikallisseurakunnan edessä. Meillä ei ole varmaa tietoa siitä, suostuiko kukaan. Mutta jo tämän seremonian huolellinen suunnittelu kertoo paljon niistä tavoista, joilla luterilaiset vielä 1500-luvun jälkipuoliskolla pyrkivät vetämään rajoja toisin uskoviin kristittyihin. Kiinnostavaa on tässä yhteydessä, että kastajaliikkeen edustajille katsottiin tarpeelliseksi luoda oma kaava, joka liitettiin osaksi vuoden 1571 kastajajärjestystä eli virallisen kastajapolitiikan määrittelevää asetusta. Tavanomainen julkirippi ei ilmeisesti riittänyt. Tämä väärän uskon juhlallisen peruuttamisen kaava (forma revocationis) muotoiltiin aivan tiettyä henkilöä ajatellen, nimittäin paikallisena kastajajohtajana tunnettua Blasius Greineriä Walkersbachin kylästä. Kaavaa oli kuitenkin tarkoitus soveltaa myös laajemmin, niin kuin kirjoittajat sivun marginaalissa tähdensivät.

Aluksi seremoniamestarina toimiva pappi tiedotti yleisölle, että itse Paholainen oli vietellyt paluuta anovan henkilön kiellettyyn, harhaoppiseen ja vaaralliseen kastajien lahkoon. Pappi rakensi puheessaan selkeän vastakkainasettelun hyvän ja pahan välillä korostamalla yhtäältä kastajan oppien ja tekojen vääryyttä ja hänen kristilliselle yhteiskunnalle aiheuttamaansa ”suurta ja kauhistuttavaa vahinkoa”, toisaalta luterilaisten kirkonmiesten kärsivällisen opetuksen merkitystä harhaoppisen parantumisessa. Niin, ja olihan Jumalan sanakin tehnyt osansa. Näytöksen ensimmäinen vaihe päättyi papin muistutukseen kirkkokansalle, että kristilliseen anteeksiantoon kuuluu, että tuhlaajapojat ja muut vilpittömästi katuvat syntiset otetaan avosylin takaisin kristillisen yhteisön jäseneksi. No hard feelings! Armeliaisuuden nimissä katuvalle piti osoittaa juhlallisuuksien alkua odoteltaessa mukava tuoli (ein bequem stul) alttarin läheisyydessä, ei siis mitään ruoskintaa ja jouhipaita -meininkiä. Ennen kuin pappi aloitti puheensa, kastaja talutettiin laiskanlinnastaan katseiden ristituleen keskelle kirkkoa, samalla kun seurakunta veisasi aiheeseen sopivaa virttä.

Seuraavassa vaiheessa katumapäälle tulleen kastajan tuli lausua omalla suullaan korkeiden kirkonmiesten etukäteen tarkasti muotoilemia vuorosanoja. Hänen tuli vastata selkeästi ja kuuluvasti joukkoon opillisia väitteitä, joilla kumottiin yleisön edessä keskeiset kastajien käsitykset. Samalla vahvistettiin luterilaiset opit kasteesta, ehtoollisesta, papinvirasta sekä maallisen ja kirkollisen esivallan asemasta. Lopuksi katuvan ex-kerettiläisen tuli lausua seurakuntaan päin kääntyen seuraavat varoituksen sanat:

”Varoitan kaikkia vakavasti tästä vaarallisesta ja viettelevästä kastajien lahkosta, erityisesti näiden johtajista, jotka saarnaavat salaa ja luvatta. Vetoan jokaiseen, että hän ottaisi ahkerasti osaa jumalanpalveluksiin ja sakramentteihin, vahvistaen ja kasvattaen näin uskoaan Pyhän Hengen voimalla, Jumalan kunniaksi, lähimmäisensä parannukseksi sekä omaksi pelastuksekseen.”

Lopuksi seurasi synninpäästö ja seurakunnan yhteislaulu. Seremonian jälkeen luterilaisen kirkon helmaan palaaminen sinetöitiin allekirjoituksin virallisessa asiakirjassa, jotta entisen harhaoppisen sitoutumisesta luterilaiseen kirkkoon (rangaistusten uhalla) olisi myös kirjalliset todisteet.

Tämä näytös oli tarkoitettu luterilaisten oppien ja ihanteiden suureksi voitonjuhlaksi, joka vakuuttaisi katsojat luterilaisen kirkon tukevasta niskaotteesta kastajien harhaoppeihin nähden. Se myös teroittaisi kirkkokansan mieliin virallisia kirkollisia normeja sekä jumalanpalveluksissa ja ehtoollisella käymisen tarpeellisuutta, joista myös luterilaiset seurakuntalaiset tuppasivat ajoittain lipsumaan. Erityinen dramaattinen tehokeino oli julistaa luterilaisen uskon ja elämänmuodon paremmuutta nimenomaan entisen kerettiläisen, vieläpä vangitun ja erityisen vaarallisena pidetyn johtajan suulla.

Todellisuus ei suinkaan ollut näin ruusuinen. Kastajat onnistuivat kiemurtelemaan irti virallisen kirkon niskalenkistä, mikäli olivat koskaan siihen joutuneetkaan. Vähän niin kuin Asterix kumppaneineen. 1500-luvun jälkipuoliskon seurakuntien tarkastuspöytäkirjat ovat täynnä kirkonmiesten valituksia kyläläisten puutteellisesta innosta osallistua ehtoolliselle ja jumalanpalveluksiin sekä näiden ”uppiniskaisten” miesten ja naisten kootuista selityksistä käytökselleen. Erityisesti Schorndorfin seudulla tähän joukkoon lukeutuivat myös erilaisten kastajaryhmien jäsenet tai sellaisiksi epäillyt, sillä useinkaan heidän perimmäisistä vakaumuksistaan ei voi sanoa viimeistä sanaa.

Blasius Greiner kuului Walkersbachin ja Urbachin seudulla pienimuotoista lasitehdasta pyörittäneeseen sukuun, joka suhtautui luterilaiseen kirkkoon vähintäänkin varautuneesti. He eivät olleet mielipiteineen yksin, vaan nämä kaksi kylää vilahtelevat esivallan asiakirjoissa vielä 1600-luvun alussa pahamaineisina ”kastajien käärmeenpesinä”. Näihin seurakuntiin lähetetyt luterilaiset sielunpaimenet olivat hätää kärsimässä yrittäessään saada katrastaan kuriin. Blasius Greinerin tapaisen hahmon julkinen palauttaminen luterilaisen kirkon uskolliseksi pojaksi nimenomaan oman seurakunnan edessä olisi ollut tärkeä erävoitto luterilaisen kirkon pyrkimyksissä vakiinnuttaa auktoriteettinsa lopullisesti myös paikallistasolla. Sen sijaan kirkon edustajat joutuivat vuosi vuoden perään kuulustelemaan samoja äksyjä ukkoja ja akkoja näiden teologisista näkemyksistä ja jumalanpalvelusten välttelyn syistä, mikä selvästi turhautti oppineita kirkonmiehiä.

Periaatteessa valtakunnanlait määräsivät kasteenuusijoille kuolemantuomion Speyerin mandaatin (1529) perusteella. Luterilaisessa Württembergissä kastajille ei kuitenkaan suostuttu langettamaan kuolemantuomiota. Esivalta oivalsi, että se olisi näin antanut kastajille syyn juhlia kuolleita marttyyreinään, ja tämähän ei käynyt päinsä. Lisäksi – ja tästä on kiittäminen ennen muuta reformaattori Johannes Brenziä (1499–1570), joka runnoi kantansa läpi korkean tahon vastustuksesta huolimatta – katsottiin, että kuolemantuomio veisi tuomitulta mahdollisuuden parannuksen tekemiseen. Koska kenenkään sydämeen ei voi kurkistaa, Brenz linjasi, aina oli olemassa riski, että vahingossa tuomittiinkin viime hetken parannuksen tehneitä sieluja ikuiseen kadotukseen. Parempi siis katsoa kuin katua.

Tästä johtuen uskonkysymyksissä erehtyneitä ei Württembergissä raahattu polttoroviolle tai mestauslavoille, tapahtumia, jotka olivat 1500-luvun maailmassa aina myös näyttäviä julkisia spektaakkeleita. Esimerkiksi Zürichissä hukutettiin kastajia 1520-luvun lopussa kaupungin halki virtaavaan jokeen.

Samalla kristillisestä yhteisöstä pestiin symbolisesti pois kaikki harhaoppisuuden vaaralliset vaikutukset. Oliko Württembergissä luonnosteltu katumusseremonia tällaisten näytösten vesitetty versio, haalea korvike verenhimoiselle yleisölle? Ainakin se sopii hyvin luterilaiseen identiteettiin, joka korosti kärsivällisen opetuksen merkitystä ja evankeliumin sanan voimaa. Kaavailtu seremonia vetosi kuuloaistin (laulu, kuuluva puhe, saarna) lisäksi vahvasti näköaistiin ja tunteisiin ja pyrki näin mahdollisimman mieliinpainuvasti vetämään rajaa kiellettyihin uskonkäsityksiin.

 

Mistä kaikki alkoi?

Miksi nämä rajanvedot olivat edelleen tärkeitä aikana, jota on totuttu nimittämään ”puhdasoppisuuden aikakaudeksi”? Ovatko nämä kirkonkirjojen häiriköt vain näkyviä poikkeustapauksia? Näinkin voi argumentoida ja on usein argumentoitukin. Esimerkiksi kastajaliikkeiden ensimmäisen sosiaalihistorian (1972) kirjoittanut Claus-Peter Clasen oli sitä mieltä, että kyseessä on kiinnostava, mutta historiallisesti marginaalinen ilmiö, jonka merkitystä marxilaiset ja vapaakirkolliset tutkijat voisivat jo lakata suurentelemasta.

”Jos tuhannen asukkaan kaupungissa kaksi tai kolme hurskasta eukkoa tai matkamiestä kieltäytyi käymästä kirkossa ja sen sijaan kokoontui latoon rukoilemaan ja lukemaan Raamattua, voidaan tuskin puhua reformaatioliikkeestä”, Clasen väitti.

Rohkenen olla eri mieltä. Minun nähdäkseni esivallan näihin ihmisiin kohdistama huoli, pelko ja vaivannäkö kielii laajemmasta ilmiöstä. Pelosta, että nämä vääräksi tuomitut ajatukset voisivat sittenkin levitä ja levitessään murentaa koko kristillisen yhteiskunnan. Pienessä mittakaavassa Blasius Greinerin tapaisten yksilöiden uskottiin voivan tuottaa mittavaa vahinkoa. Lisäksi 1500-luvun ihmisten mieliin oli syöpynyt kollektiivisia muistikuvia tapahtumista, jotka vahvistivat tätä pelkoa. Nykypäivän vertailukohtia ei tarvitse hakea kaukaa. John Roth ja Gary Waite esimerkiksi ovat verranneet kastajien aikalaisissa herättämää pelkoa oman aikamme länsimaalaisten kristittyjen ”terroristeja”, ”islamilaisia fundamentalisteja” ja ”jihadisteja” kohtaan tuntemaan pelkoon. Vaikka terroristeja on vain häviävän pieni osuus kokonaisväestöstä, heidät on helppo kokea enemmän tai vähemmän todelliseksi uhkaksi omalle turvallisuudelle ja elämäntavalle. Olipa sitten kyse uskonnollisesti tai poliittisesti motivoituneesta terrorismista, uhkakuvat projisoidaan joskus herkästikin koskemaan laajempaa, omalle viiteryhmälle vierasta ihmisjoukkoa. Näin oli myös 1500-luvulla.

Reformaatiokauden saksankielisissä maissa oli kaksi tapahtumaa, jotka shokeerasivat aikalaisia sydänjuuria myöten. Ensimmäinen oli vuosina 1524–1525 kymmeniätuhansia ihmisuhreja vaatinut talonpoikaissota, jonka yhtenä näkyvimmistä nokkamiehistä hääri teologisesti ja yhteiskunnallisesti radikaali pappi Thomas Müntzer (1489–1525).

Toinen oli niin kutsuttu Münsterin kastajavaltakunta kymmenen vuotta myöhemmin (1534–1535). Yleisesti katsotaan, että talonpoikaissodan jälkeen reformaatiossa alkoi uusi vaihe, jolloin uudistuksia toteutettiin yhä selkeämmin maallisen esivallan ohjauksessa. Luther torjui selkein sanoin talonpoikaissotaan osallistuneet ja heidän uudistusvaatimuksensa ja kannatti lämpimästi kuolemantuomiota kastajille ja muille radikaaleille.

Münsterin tapahtumat palauttivat aikalaisten mieliin talonpoikaissodan traumat, väkivallan ja yhteiskuntarauhan horjumisen. Alankomaiden rajan tuntumassa Münsterin piispankaupungissa kastajien onnistui nousta aluksi laillisesti valtaan vuoden 1533 kaupunginraadin vaaleissa ja lähteä näistä lähtökohdista toteuttamaan visioitaan kristillisestä ihanneyhteisöstä, ”Uudesta Jerusalemista”. Heidän näkemyksensä perustuivat kirjaimelliseen Raamatun, erityisesti Vanhan Testamentin, tulkintaan sekä profeetan kautta saatuihin viesteihin. Münsterissä tehdyt uudistukset näyttivät aikalaisista kääntävän kaikki totutut kristilliset perinteet päälaelleen. Kaupunkilaisia vaadittiin ottamaan aikuiskaste ja siirtymään yhteisomistukseen. Siinä missä naisille säädettiin avioliittopakko, miehille sallittiin moniavioisuus. Kuninkaaksi korotetulla entisellä räätälillä Jan van Leidenilla oli lopulta kuusitoista vaimoa ja loistelias hovi.

Todelliset ja kuvitellut ylilyönnit päästivät aikalaisten mielikuvituksen valloilleen, niin että Münsteristä tuli pian yleisesti irstauden, petollisen vallankaappauksen ja mielivaltaisen väkivallan symboli. Lisäksi monet aikalaiset näkivät suoran yhteyden pitkälti Müntzeriin henkilöityvän talonpoikaissodan ja Münsterin tapahtumien välillä – tie Müntzeristä Münsteriin oli siis vain johdonmukainen seuraus siitä, mitä tapahtui, jos radikaaleille annettiin tilaa toteuttaa itseään. Sekä talonpojat että Münsterin kastajat lyötiin pian ja heidän johtajansa teloitettiin näyttävästi varoitukseksi kaikelle kansalle. Kuitenkin jo aikalaisten parissa syntyneet kielteiset tulkinnat ja rajanvedot ovat osoittautuneet elinvoimaisiksi myös myöhemmän tutkimuksen piirissä.

Ei siis ihme, jos 1570-luvun Württembergissä oltiin huolissaan. Lisäksi on muistettava, ettei ollut kulunut kuin joitakin vuosikymmeniä siitä, kun luterilaisuus itse oli onnistunut karistamaan kerettiläisyyden epäilykset harteiltaan. Evankelisiin uudistusmielisiin 1520-luvun alkuvuosina kohdistetut vainot olivat perustuneet vuoden 1521 Wormsin ediktiin, joka tulkitsi kaikki rikkomukset kristinuskon kahtatoista uskonkappaletta ja seitsemää sakramenttia vastaan rikosoikeudellisesti harhaopeiksi, joista tuli tuomita kuolemaan.

Puolustettuaan näkemyksiään Wormsin valtiopäivillä vuonna 1521 Luther oli julistettu kirkonkiroukseen ja lainsuojattomaksi, ja tuomio jäi voimaan koko hänen elinajakseen. Lyndal Roper on tuoreessa Luther-elämäkerrassaan todennut, kuinka suuri vaikutus yhtäältä marttyyrinkuoleman mahdollisuudella ja toisaalta hyökkäävästi argumentoivilla vastustajilla oli Lutherin teologialle, joka Roperin mukaan alkoi muovautua lopulliseen kuosiinsa vasta teesien laatimisen jälkeen. Sillä aikaa kun Luther joutui Wormsista palattuaan piileskelemään Wartburgin linnassa, Andreas Karlstadtin kaltaiset radikaalimmat kollegat käärivät Wittenbergissä hihansa ja ryhtyivät uudistamaan kirkollista elämää ilman että Luther pääsi vaikuttamaan muutoksiin. Viimeistään tästä alkoivat Lutherin rajanvedot toisin ajatteleviin evankelisiin uudistajiin eikä hän totisesti säästellyt sanojaan. Ttämän voi todeta myös Lutherin syytämistä solvauksista koostetun ronskin Lutheran Insulter ‑generaattorin avulla.

 

Reformaation rajanvedot

1500-luvun kontekstissa uskonnollisesta toleranssissa voi puhua vain hyvin rajatussa mielessä. Uskonnollisen toiseuden sietämisen historian kannalta tärkeänä rajapyykkinä on pidettävä Speyerin mandaattia eli valtiopäiväasetusta, joka annettiin Speyerin valtiopäivien päätteeksi vuonna 1529. Se mahdollisti nopeat oikeustoimet ja kuolemantuomiot harhaoppisiksi katsotuille, vieläpä ilman oikeudenkäyntiä. Kastajaliikkeiden edustajien lisäksi tämä koski ennen kaikkea kolminaisuusopin kyseenalaistavia antitrinitaareja, joista tunnetuin lienee Genevessä vuonna 1553 poltettu espanjalainen lääkäri Miguel Serveto (1509/11–1553). Lisäksi reformaation radikaaleja vainottiin poliittisina vallankumouksellisina.

Evankeliset säädyt puolsivat mandaattia Speyerin valtiopäivillä, koska se helpotti heidän omaa, vielä epävarmaa asemaansa valtakunnanpolitiikassa. Hehän olivat vasta hiljattain asettuneet vastustamaan keisaria vaatiessaan oikeutta seurata uskonkysymyksissä omantuntonsa ääntä. Kun kastajat pystyttiin nyt määrittelemään harhaoppisiksi keskittymällä heidän kastekäsityksiinsä, joista Luther kannattajineen oli selkeästi toista mieltä, katse kääntyi kätevästi pois evankelisia ryhmiä yhdistävistä tekijöistä. Lutherin tukijat turvasivat Speyerissä siis ensisijaisesti oman selustansa, kuten erityisesti pitkän linjan kastajatutkija Hans-Jürgen Goertz on korostanut. Kulttuuristen rajanvetojen rinnalla kulkivat myös juridiset linjaukset, joskin käytännössä radikaalien elinmahdollisuuksissa oli suurta ajallista ja paikallista variaatiota. Kuten jo edellä totesin, Württembergissä heidän ei tarvinnut pelätä roviolle joutumista, mutta kylläkin ankaria rangaistuksia rahasakoista aina omaisuuden takavarikointiin ja maastakarkotukseen asti.

Rajanveto toisin uskoviin oli uuden ajan alussa varsin tavallinen tapa rakentaa omaa uskonnollista identiteettiä. Olen todennut Teologisen Aikakauskirjan julkaisemassa artikkelissani (2010), että ”kastajuus sai muotonsa, ei ainoastaan johtohahmojen älyllisen panoksen ja kastajaryhmien välisen vuorovaikutuksen ansiosta, vaan myös rajankäynnissä virallisten, hyväksyttyjen uskonnollisuuden muotojen kanssa”. Sama pätee myös prosessin toiseen osapuoleen, luterilaisiin. Elleivät myöhemmin kastajiksi tai radikaaleiksi nimetyt tahot olisi 1520-luvun alkupuolella ryhtyneet kyseenalaistamaan raamatunlukunsa perusteella vanhoja käsityksiä ja tapoja, erityisesti kastetta ja ehtoollista, Luther ja muut ”mainstream”-reformaation edustajat eivät olisi joutuneet pontevasti kumoamaan näitä näkemyksiä ja perustelemaan omia kantojaan. Vihapuheeksihan tuokin keskustelu lipsui, kuten nykyisinkin. Toisaalta säälimätön loanheitto oli 1500-luvulla kenties vielä salonkikelpoisempaa kuin nykyisin; tunnustukselliseen polemiikkiin se kuului kiinteänä osana.

Lisäksi kyseessä oli jatkuva prosessi, joka ei saavuttanut lopullista päätepistettään edes oletetulla ”puhdasoppisuuden aikakaudella”, ehkä ei tähänkään päivään saakka. Väittäisin jopa, että näin merkkivuonna sankaritarinat Lutherista ja hänen reformaatiostaan saavat taas uutta puhtia ja uusintavat 500-vuotista kertomusta siitä, kuinka yksi poikkeuksellisen urhea mies kävi rohkeaan taistoon Rooman kirkkoa ja sen epäkohtia vastaan. Samalla toistetaan automaattisesti luterilaiselle identiteetille keskeistä pesäeroa katolisuuteen, joka on helpompi pukea sanoiksi kuin suhde samasta historiallisesta kontekstista kummunneeseen radikaalin reformaation perinteeseen, jota edustavat nykyisin eri vapaakirkolliset suuntaukset. Kun siis Suomen evankelis-luterilainen kirkko juhlii reformaatiota sloganin ”Armoa 2017!” alla, sopii samalla muistella, että kirkon syntyaikoihin armon käsite koski vain hyvin rajattua joukkoa. Onkin kuvaavaa, että vasta vuonna 2010 Luterilainen maailmanliitto sai pyydettyä mennoniitoilta ja muilta radikaalin reformaation perillisiltä anteeksi 1500-luvun armotonta asennettaan ja vainoja (katso suomeksi esimerkiksi Helsingin piispaehdokas Kaisamari Hintikan blogikirjoitus vuodelta 2013). Vasta seitsemän viime vuoden aikana on tapahtunut virallista ekumeenista lähestymistä näiden evankelisten kirkkokuntien välillä, jotka 1520-luvulla niin herkästi niputettiin samaan kerettiläisten ja kapinallisten kategoriaan.

 

Lähteet ja kirjallisuus

* Bossert, Gustav (toim.): Quellen zur Geschichte der Wiedertäufer, Bd. 1: Herzogtum Württemberg. (Leipzig 1930). [Forma revocationis, s. 304–309].
* Clasen, Claus-Peter: Anabaptism: A Social History, 1525–1618. Switzerland, Austria, Moravia, South and Central Germany (Ithaca & London 1972).
* Ehrenpreis, Stefan & Lotz-Heumann, Ute: Reformation und konfessionelles Zeitalter (Darmstadt 2002).
* Goertz, Hans-Jürgen: Radical Religiosity in the German Reformation. – A Companion to the Reformation World, toim. Ronnie Po-chia Hsia (Malden, MA 2004).
* Haude, Sigrun: In the Shadow of ‘Savage Wolves’: Anabaptist Münster and the German Reformation during the 1530s (Leiden 2000).
* Roper, Lyndal: Martin Luther – Renegade and Prophet (London 2016).
* Roth, John D.: Future Directions in Anabaptist Studies. – Grenzen des Täufertums: Neue Forschungen, toim. Anselm Schubert & Astrid von Schlachta & Michael Driedger (Gütersloh 2009).
* Räisänen, Päivi: Ketzer im Dorf: Visitationsverfahren, Täuferbekämpfung und lokale Handlungsmuster im frühneuzeitlichen Württemberg (Konstanz 2011).
* Räisänen-Schröder, Päivi: Kastajatutkimuksen ajankohtaisia haasteita ja näköaloja: Merkityksettömistä marginaaleista marginaalien merkityksiin. – Teologinen Aikakauskirja 2010/4.
* Räisänen-Schröder, Päivi: Kerettiläisiä, kapinallisia vai kurittomia alamaisia? Uskonnollisen toiseuden kategoriat 1500–1600-luvun Württembergissä. – Vieras, outo, vihollinen: Toiseus antiikista uuden ajan alkuun, toim. Marja-Leena Hänninen (Helsinki: SKS 2013).
* Waite, Gary K.: Apocalyptical Terrorists or a Figment of Governmental Paranoia? Reevaluating Anabaptist Violence in the Netherlands and Holy Roman Empire, 1535–1570. – Grenzen des Täufertums: Neue Forschungen, toim. Anselm Schubert & Astrid von Schlachta & Michael Driedger (Gütersloh 2009).

 

Kirjoittaja on erikoistunut uuden ajan alun uskonnollisuuteen erityisesti saksalaisilla kielialueilla. Kirjoitus perustuu hänen esitelmäänsä Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosijuhlassa 19.1.2017. paivi.raisanen[at]helsinki.fi.