Tarja-Liisa Luukkanen
Rahvaan kirjallistuminen ja maailmankuvan avartuminen – Kirjastojen merkityksestä ja synnystä Suomessa
Joulukuun 2017 alussa antamassaan haastattelussa arkkipiispa Kari Mäkinen kehotti kristittyjä perehtymään tieteeseen. Mäkisen mukaan tieteen ja uskonnon välillä ei ole ristiriitaa. Tieteellinen tieto ei ole ristiriidassa uskonnon kanssa, vaan tutkii todellisuutta omista lähtökohdistaan, eikä tieteen väheksymiseen ole arkkipiispan mukaan näinä aikoina syytä. Aina ei Suomessa ole ajateltu näin, varsinkaan kirkon ja sen johdon piirissä.
Yksi uskonnollinen linjavalinta suhteessa uudenaikaiseen tieteelliseen tutkimukseen tapahtui 1850-luvulta alkaen, kun suomalaisen luterilaisuuden piirissä alkoi käänne uskonnolliseen konservatismiin. Raamattuteologiaksi kutsutusta beckiläisyydestä, uskonnollisesta fundamentalistisesta suuntauksesta, kehittyi vuosisadan lopulle tultaessa Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan johtava ja ainoa koulukunta. Teologisen koulutuksen kautta se levitti vaikutustaan luterilaiseen papistoon, ja vaikutusvaltaisia beckiläisiä nousi piispoina luterilaisen kirkon johtoon. Suomalaisen yhteiskunnan nopeasti modernisoituessa uudenaikaistumisen ilmauksista – kuten perinteistä sääty-yhteiskuntaa muuttaneista uudistuksista tai uudesta tieteellisestä tutkimuksesta – tuli uskonnollisesti ”vääränlaisia”.
Antero Warelius luonnontieteellisen tiedon levittäjänä
Muutoksen syvyyttä, 1800-luvun loppupuolen eroa 1800-luvun alkupuolen valistushenkiseen uskonnolliseen opetukseen, kuvaa esimerkinomaisesti konservatiiviseen käänteeseen kuulumattoman pastori Antero Wareliuksen (1821–1904) kirjallinen työ 1840- ja 1850-luvuilla. FM-opinnoissaan luonnontieteisiin perehtynyt Warelius oli suomen kielen kehittäjä, opettaja, kirjailija, sittemmin Loimaan kirkkoherra ja pappissäädyn valtiopäivämies. Luonnontarkastelussaan hän oli moderni ja luonnonilmiöiden kuvauksessaan aikansa järkiperäistä tietoa edustanut ja levittänyt pastori.
Wareliuksen Enon opetukset luonnon asioista (1845, osa I) alkaa helppolukuisilla ja helposti ymmärrettävillä keskusteluilla. Kirjan edetessä teoksen sisältö muuttuu vaativammaksi, pitkiksi kappaleiksi luonnon eri ilmiöistä. Teoksen keskustelijoina ovat 10-vuotias Jusu ja hänen enonsa.
1800-luvulla ilmestyi suomeksi sekä käännöskirjoja että kotimaista kirjallisuutta, jotka valistuksen hengessä, joko teksteissään tai esipuheissaan, kävivät kamppailua suomalaisten taikauskoisuutta ja kouluttamattoman rahvaan maagisen maailmankuvaan kuuluneita uskomuksia vastaan. Wareliuksen Enon opetukset olivat yksi näistä teoksista. Hänen 24-vuotiaana julkaisemansa Enon opetukset I, jonka kakkososa ilmestyi 1856, selittivät taikuudet ja rahvaanuskomukset turhiksi.
Pastori Warelius oli Enon opetukset -teoksillaan merkittävä asioiden ja ilmiöiden rationaalisen tarkastelutavan edistäjä Suomessa. Enon opetukset -kirjojen levikki oli huomattavasti suurempi kuin teosten painosmäärät antavat ymmärtää.
Tämä koskee muutakin suomeksi 1800-luvulla saatavissa ollutta kirjallisuutta. Teosten levikkiä laajensi suomalainen kirjastoherätys ja siitä syntynyt paikalliskirjastojen verkosto. Vuonna 1874 Suomessa oli pelkästään kunnankirjastoja jo 390 kappaletta. Karstulan kirjaston historiasta esimerkiksi tiedämme, että vielä vuosina 1883–1894 Wareliuksen teoksen ykkösosaa lainattiin nelisenkymmentä kertaa.
Warelius ymmärsi, että taikausko ja maagiset rahvaanuskomukset opittiin lapsena, yhteisöön kasvettaessa. Wareliuksen teos oli suunnattu juuri lapsille kuin rokotuksena tätä tradition siirtymistä vastaan. Enon ja Jusun keskustelu alkoi 10-vuotiaan Jusun pimeänpelosta. Eno kertoi, ettei aaveita eikä menninkäisiä ollut olemassa. Moni kuitenkin uskoi niihin, kun oli ”pahoista lapsuudessa kuultuista jaarituksista” pelästynyt.
Eno kertoi Jusulle itse menneensä pimeällä moniin pahoihin paikkoihin kuten hautausmaalle ja huomanneensa, ettei mitään aaveiden kaltaista pelättävää ollut olemassa. Jusu-poika jatkoi keskustelua kysymällä, oliko sitten olemassa pahoja henkiä, jotka mainitaan Raamatussa. On perkele joukkoineen, eno vastasi lisäten, ettei ruumiillinen ihminen näitä koskaan näe. Perkeleellä ei ollut ruumista. Hän ei voinut siten puhua, kun suutakaan ei ollut, eikä perkele voinut ylipäätään tehdä ihmiselle mitään pahaa. Jusu kuitenkin ihmetteli, miksi aaveista, tontuista ja ”muista sellaisista” sitten puhutaan paljon, jos niitä ei ole olemassa. Moni väitti jopa nähneensä niitä.
Eno selitti tämän johtuvan siitä, että muutamat ihmiset vain valehtelivat saadakseen itselleen kunniaa siitä, mitä muut eivät näe. Toiset taas näkivät näkyjä juovuspäissään, toiset taas saattoivat hourailla ollessaan sairaina. Oli myös ”konnankurisia” ihmisiä, jotka halusivat vain pelotella muita. Eno selitti Jusulle, että pimeässä mielikuvitus näkee mitä sattuu. Kun käy tarkistamassa, mitä luulee nähneensä, näkeekin vain jonkin luonnollisen kappaleen kuten vaikkapa männyn.
Enon opetuksia luonnon asioista opetti julkaisuaikansa käsityksiä ”maailmanrakennuksesta” eli painovoimasta, maapallon pyörimisestä ja maan akselista. Se selitti auringon paisteen vähäisyyden maailman navoilla ja maan liikkumisen kiertoradalla. Teos opetti myös muista taivaankappaleista, Linnunradasta ja muista ”linnunratakunnista”, auringon koosta ja siitä, että planeettojen valo oli auringon valoa. Warelius kertoi aurinkokunnan planeetoista Merkurius, Venus, Mars, Jupiter, Saturnus, Uranus, Westa, Juuno ja Pallas sekä pyrstötähdistä, niistä tehdyistä havainnoista ja Halleyn komeetasta. Hän myös kertoi, kuinka avaruutta tutkittiin isoilla kurkistimilla eli kaukoputkilla.
Lapsille suunnatussa teoksessa kerrottiin planeetoista tavalla, joka luultavasti herätti hämmästystä teoksen lukijoiden keskuudessa.
Heidän pintansat wuoriset ja kukkulaiset kuten Maankin. Kyllä kaiketi niissä asuu ihmisiäkin elikkä muita järjellisiä olennoita – – oppineet arvelevat pyrstötähdelläkin elävän järjellisiä olentoja.
Planeetoilla saattoi asua pastori Wareliuksen mukaan järjellisiä olentoja siksi, että luultavasti Jumalan viisaus ei ollut laittanut planeettojakaan tyhjän pantiksi kiertämään aurinkoa, kun Jumala oli Maahankin asettanut ihmisiä sen viljelijöiksi ja varjelijoiksi.
Enon opetukset antoi luonnon ilmiöille (mukaan lukien virvatulet, noidannuolet, tähdenlennot, ukkonen ja salamat) rationaaliset, luonnolliset selitykset. Viljo-Kustaa Kuuliala on huomauttanut jo 1947, että pastori Warelius esitti vuoden 1845 kirjassaan luonnontieteellisiä käsityksiä, joita rahvas ei ollut kuullut aiemmin ainakaan pappien opetuksesta. Kuuliala piti epätodennäköisenä, että koulujakäymätön rahvas olisi myöskään muuta kautta tuntenut luonnontieteellisiä selityksiä Wareliuksen kuvaamille luonnonilmiöille.
Warelius ei laskenut maailman ikää luomisesta tai vedenpaisumuksesta. Hänen maailmanselityksessään ennen ihmistä maapallolla oli ollut nisäkkäitä, ”mammallisia eläimiä”, ja ennen niitä ”alhaisempia sikisiä olentoja”. Maa oli hänen mukaansa kehittynyt kauan ennen elollisten olentojen ilmaantumista.
Teokseen kuului tuttujen luonnonilmiöiden ja veden kiertokulun selittämisen lisäksi laajahko luku tulivuorista, jotka ilmeisesti kiehtoivat Wareliusta. Hänen mukaansa tulivuorten purkaukset syntyivät tulikiven, raudan ja veden reagoidessa keskenään. Hän opetti lukijoitaan myös Vesuviuksen purkauksesta vuonna 79, hautautuneiden kaupunkien löytymisestä ja Herculaneumin kaivauksista.
Pastori Wareliuksen kirjasta saatiin lukea ilmiöstä nimeltä lieke. Warelius oli hyvin kiinnostunut liekkeestä eli sähköstä, hän mainitsee sen usein, ja siitä on Enon opetuksissa oma erillinen lukunsa. ”Lieke aine” oli Wareliuksen mukaan muodostunut positiivisista oleista ja negatiivisista epäistä. Hän toivoi sähkön tulevan hyötykäyttöön ”meidänkin rakkaassa isänmaassamme ymmärryksen valon levitessä”. Sitä merkitystä, joka sähköllä tulisi olemaan, tämä valistunut pastori ei luonnollisesti varhaisessa kirjassaan osannut ennakoida. Hän arveli sähköstä olevan hyötyä sairaiden hoidossa.
Kirjastojen verkosta ja sen tarjoamasta kirjallisuudesta
Wareliuksen kirjat ovat yksi esimerkki kirjallisuudesta, jota 1800-luvulla maassamme syntynyt. Kunkin paikkakunnan vapaaehtoisten sivistysaktivistien perustama kirjastoverkko levitti rahvaan ulottuville. Kirjastojen tarjonta vaihteli paikkakunnittain ja kirjastotyypistä riippuen. Joka tapauksessa kirjastot tarjosivat lainattavaksi, ilmaiseksi tai pientä maksua vastaan, monenlaisia lehtiä ja kirjoja. Tämä rikkoi kirjan omistamisen ja sen lukemisen välisen siteen Suomessa. Jos henkilöllä oli hyvä lukutaito tai halu sen hankkimiseen, paikallisista kirjastoista saattoi lainata satamäärin teoksia. Kirjallisuus tarjosi tietoja ja hartauslukemista, mutta antoi rahvaalle myös mahdollisuuden viihdelukemiseen ja pakoon arjesta eksoottisten seikkailuiden, satujen ja mielikuvitustarinoiden maailmaan.
Leo Schadewitzin (myöh. Harmaja) keräämien, vuonna 1903 julkaistujen tietojen mukaan Suomen maaseudulla oli vuosisadan vaihteessa 1 794 kirjastoa. Kirjastojen tarkkaa lukumäärää on vaikea arvioida; oli kunnankirjastoja, koulukirjastoja, opettajienkirjastoja sekä erilaisten yhdistysten kuten työväenyhdistysten ja nuorisoseurojen perustamia kirjastoja. Alkuinnostuksen jälkeen yksittäisen kirjaston toiminta saattoi taantua tai peräti loppua ja sitten taas uusien kirjastoaktiivien voimin viritä uudestaan.
Kirjastojen tarjonnassa näyttää olleen vaihteleva kokoelma uskonnollista kirjallisuutta, koti- ja ulkomaisia romaaneja, lakioppaita ja lääkärikirjoja, yleistä ja kotimaista historiaa käsitteleviä teoksia, raittiuskasvatuskirjoja, maanviljelysoppaita, runoja, lehtiä, laulukirjoja, Kansanvalistusseuran kalentereita, eri alojen kuten matematiikan ja fysiikan oppikirjoja, ulkomaita kuvanneita matkakertomuksia ja luonnonilmiöiden selityksiä.
Karstulan kirjaston säilyneistä lainaustiedoista näemme, että kunnassa, jossa voimakkaasti vaikutti evankelinen herätysliike, vuosien 1883–1894 suosituinta luettavaa oli uskonnollinen kirjallisuus ja kaikkein lainatuinta materiaalia olivat Martti Lutherin teokset tai niistä toimitetut kokoelmat. Kirjaston tarjonta synnytti myös paikallisia ryhmiä, suurempia ja pienempiä, jotka hankkivat tietoja lakitekstien sisällöistä, historiasta, Muhammedin elämästä tai lukivat Kalevalan tai Shakespearen Macbethin.
Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna on eri tavoin muistettu ja nostettu esille suomalaisia ns. kansallisaarteita, itsenäisyyden ajan kirjoja, henkilöitä ja ilmiöitä. Suomalaisen yhteiskunnan perusteet kuitenkin rakentuivat ja rakennettiin monin tavoin jo autonomian aikana. Suomalaisten kirjastojen verkko on yksi suomalaisen kulttuurin aarteista. Se on itsenäisyyden aikaa vanhempaa perua. Kirjastoilla on ollut merkittävä rooli kirjallisuuden levittäjinä rahvaan pariin, modernin lukutaitoisuuden edistäjinä sekä suomalaisten maailmankuvan avartajina aikana ennen yleistä oppivelvollisuutta.
Kirjoittaja on teologisen aate- ja oppihistorian sekä kirkkohistorian dosentti, joka on tutkinut muun muassa kirjastojen historiaa Suomessa. Kirjoitus perustuu dos. Luukkasen tutkimukseen Mitä maalaiskansa luki? Kirjasto, kirjat ja kirjoja lukeva yhteisö Karstulassa 1861–1918. Historiallinen Arkisto 143. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2016, 616 s.