Arto Tenttula
Miten tehdä historiantutkimusta eettisesti? Voiko menneisyyden ihmisiä ja ilmiöitä tutkia miten vain, kunhan pyrkii olemaan Leopold Ranken (1795–1886) tavoin objektiivinen tutkimuksessaan?
Historiantutkimuksessa on tapahtunut viime vuosikymmeninä merkittäviä suunnanmuutoksia, liittyen erityisesti lingvistiseen käänteeseen ja uusiin historioihin. Lingvistisen käänteen jälkeen historian lähteitä ei enää jaotella niinkään historiallisen autenttisuuden mukaan, koska historian hahmottamisen nähdään erilaisissa ihmisten tuottamissa teksteissä olevan aina johonkin subjektiiviseen näkökulmaan sidottu. Tämä pätee myös tutkijan näkökulmaan: kukaan ei voi ohittaa oman kulttuuripiirinsä arvojen merkitystä.
Kun on ymmärretty ihmisten tuottamien tekstien olevan tarinoita, joissa kerronnalliset ja historialliset ainekset sekoittuvat toisiinsa, se on vaikuttanut myös niiden arviointiin lähteinä. Arkistoaineistojen rinnalle on kelpuutettu aiemmin väheksyttyjä lähdeaineistoja, esimerkiksi yksityiset kirjeet ja päiväkirjat.
Uusilla historioilla viitataan siihen, että universaalin tai ”enemmistöhistorian” sijaan historioitsijat ovat siirtyneet yhä enemmän tutkimaan aiemmin ohitettuja, marginaalisia aiheita; naisia, lapsia ja erilaisia vähemmistöjä. Miesten roolia korostavaa valtavirtahistoriaa on näin ryhdytty sävyttämään vaihtoehtoisten näkökulmien kautta yhä moninaisempien lähteiden avulla.
Kaiken tämän seurauksena on tutkimuksessa alkanut korostua eettinen näkökulma. Tutkija ei enää vain tutki asioita, vaan myös tekee eettisiä valintoja jo tutkimusaihetta valitessaan. Osana tieteellistä keskustelua hän vaikuttaa osaltaan siihen, mitä keskustelunavauksia yhteisön piirissä tuodaan esille ja miten. Tutkijan työ näyttäytyy näin eettisesti haastavana jo alusta lähtien.
SKHS:n järjestämän kirkkohistorian päivän 3.12.2021 teeman Historia, uskonto ja tutkimusetiikka ympärille sijoittuvissa luennoissa sivuttiin monia tutkimukseen ja etiikkaan liittyviä kysymyksiä. Sini Mikkolan avattua päivän luennollaan tutkimusmetodien tekijänoikeuksista ja plagioinnista ensimmäisen luennon piti professori Simo Heininen pohtimalla Martti Rautasen päiväkirjoihin liittyvää lähdeproblematiikkaa, mm. sitä, voiko omaan käyttöön, ei-julkaistavaksi tarkoitettua aineistoa käyttää julkaistavaan tutkimukseen.
Anu Koskivirta nosti varhaismodernin Euroopan kuolemanrangaistuksia koskevassa luennossaan esille sen, että kuolemanrangaistusten todellinen merkitys aikansa kulttuurisessa viitekehyksessä ohitetaan helposti. Niitä langetettiin esimerkiksi varhaismodernin ajan Suomessa harvoin ja pantiin täytäntöön vielä harvemmin. On myös hyvä huomioida, että kuolemanrangaistukset toimivat sosiaalisesti eriarvoistavana rangaistuksena: ne kohdistuivat erityisesti naisiin ja alempiin sosiaaliluokkiin. Päivi Räisänen–Schröder puolestaan kommentoi, että kuolemanrangaistuksia arvioidaan helposti nykyajan näkökulmasta. Esimerkiksi reformaation aikana vääräuskoisina kuolemaantuomitut protestantit, baptistit ja katoliset näkivät itsensä marttyyreina. Osalle oikeudenkäynnit olivat myös ainoa keino tulla kuulluksi.
Tuomo Törmänen painotti uskonnollisen vakaumuksen identifioimiseen ja tutkimusetiikkaan liittyvässä luennossaan sitä, että kirkkohistoria ei määrittele uskonnollista vakaumusta tai arvota erilaisia vakaumuksia suhteessa toisiinsa. Määrittelyn tekevät aina joko tutkija lähdemateriaalin perusteella tai jotkut muut tutkijan sijasta (esim. tutkittava henkilö itse). Seuranneessa keskustelussa eräs kuulija nosti esille kysymyksen siitä, miten määritellä sellaisen henkilön vakaumusta, joka kuuluu yhteen uskontokuntaan mutta jonka ajattelussa on selkeitä vaikutteita useasta eri uskonnollisesta suuntauksesta. Tulisiko institutionaalinen ja aatteellinen taso tällöin eritellä tarkemmin tutkimuksessa (vrt. mm. Ninian Smart)?
Tarja–Liisa Luukkasen luennossa ”Tutkimus ja tutkimusetiikka, vai valta ja tulkintavalta?” etiikkaa lähestyttiin tutkien piispa O.I. Collianderin (1848–1924) käyttämää vaikutusvaltaa aikansa tieteellisessä tutkimuksessa. Nykyajan näkökulmasta valtaa käytettiin monesti väärin, kun oikeaoppisuus ja henkilökohtaiset suhteet ohittivat asiakysymykset. Murroskautta tutkittaessa vaarana on kuitenkin tutkimusajankohdan kehystäminen nykyajan viitekehyksen kautta, ja menneisyyden arviointi näiden kriteerien mukaan. Jari Eilola kommentoi eettisyyden läpäisevän koko tutkimusprosessin, alkaen tutkijan esittämistä tutkimuskysymyksistä ja käytetyistä lähteistä aina kohteen arviointiin asti.
Oman näkökulmansa uuden ajan alun nunnista, queer-luennasta ja etiikasta esitti Rose-Marie Peake tarjoten poikkeavia näkemyksiä nunnien morsiusmystiikkaan (esim. sadomasokismi). Luennat haastavat perinteiset heteroseksuaaliset normit mies- ja naissukupuolesta ja näiden määritellyistä roolijaoista. Queer-tutkimuksen tehtävänä on tuoda tätä näennäisen yhtenäisen ajattelun taustalla olevaa monimuotoisuutta esille. Päivi Salmesvuori kommentoi sitä, pyritäänkö menneisyyden ihmisten uskonnollisuuteen sekoittuvia seksuaalisia kokemuksia häivyttämään nykyajan häveliäisyyden nimissä. Mutta ketä tällöin suojellaan ja miksi?
Katja Weiland-Särmälä puolestaan sivusi tutkimuksen etiikkaa oman suvun historian tutkimusta erittelevässä luennossaan kysyen erityisesti, kuka voi tehdä tutkimusta ja miten. Saako oman sukunsa vaiheita tutkia ja millä tavoin? Simo Heinisen tavoin hän sivusi lähteiden käytön problematiikkaa (ei-julkaistavaksi tarkoitettu aineisto) ja kysyi lisäksi, onko lupa tuoda esiin mahdollisesti arkaluontoisia asioita menneisyydestä (vaikkapa seksuaalisuuteen liittyen) ja tehdä ero nykyajan ja menneisyyden käsitysten välillä. Tulisiko sittenkin tutkia vain ihmisiä, joita ei itse henkilökohtaisesti tunne, kuten luennon kommentaattori Charlotte Wolff piti omana ohjenuoranaan? Kommentoinnin jälkeen keskustelussa puitiin sitä, voiko tutkimuksessa menneisyyden ihmisistä kirjoittaa heidän omilla nimillään ja missä menee raja sensuurin ja hienovaraisuuden välillä.
Loppukeskustelu kokosi ajatuksia etiikan merkityksestä: tutkimuksen tulee tuoda rehellisesti esille kyseisen ajan ihmiset tehden heille oikeutta. Tällöin esim. uskonnon osuutta menneisyyden ihmisille ei voi peitellä. Samoin yhden uskontokunnan jäsenten ajatusten ja identiteettien välisiä eroja ei voi häivyttää. Myös tutkijan omia taustoja on hyvä avata.
Tutkimusnäkökulmia ja niiden etiikkaa arvioitaessa on hyvä huomioida se, että tutkimuksen itsetarkoituksena ei ole pönkittää poliittista konsensusta ja historian valtavirtanäkemyksiä. Myös marginaalisten näkökulmien huomioiminen samoin kuin vallan ja vallankäytön suhteiden selvittäminen on tärkeää. Ja vaikka menneisyyden tutkimuksessa pyritäänkin menneen ajan konstruointiin, tutkijan tehtävänä on tuoda esiin asioita nykyajan ihmiselle merkittävällä tavalla.
Kirjoittaja on teologian perustutkinto-opiskelija Helsingin yliopistossa.
