Esko Koskenvesa 1938–2017
Kuva: Seppo J. J. Sirkka 1991, Suomen kirkkohistoriallisen seuran 100-vuotissymposium
Professori Esko Koskenvesa (vuoteen 1961 Koski) kuoli Pälkäneellä 3. tammikuuta 2017. Hän oli syntynyt Helsingissä 17. huhtikuuta 1938.
Koskenvesa pääsi ylioppilaaksi Pälkäneen yhteiskoulusta keväällä 1958. Hän valmistui teologian kandidaatiksi (maisteriksi) Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta vuonna 1963. Koskenvesa teki gradunsa kirkkohistorian laudaturseminaarissa professori Kauko Pirisen johdolla. Aiheena oli Alopaeus-sukuun kuuluvien pappien toiminta Porvoon tuomiokapitulissa vuosina 1794–1839.
Valmistuttuaan Koskenvesa työskenteli ensin Valtionarkistossa arkistoavustajana ja sitten 1964–1970 valtion humanistisen toimikunnan tutkimusassistenttina. Väitöskirjan teemaksi Pirinen antoi Porvoon tuomiokapitulin historian. Aihetta Koskenvesa lähestyi erilaisten osatutkimusten kautta, jotka ilmestyivät lähinnä Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa ja kahdessa juhlakirjassa. Väitöskirjansa tukiaineen Suomen historian opintoja varten Koskenvesa osallistui professori Eino Jutikkalan johtamaan laudaturseminaariin.
Erillisselvityksissään Koskenvesa käsitteli ensin rovastikuntajakoa Suomen itäisessä hiippakunnassa vuoteen 1741 saakka ja sitten lisensiaatintutkielmassa Porvoon tuomiokapitulia ja sen toimintaa papiston julistuksen ja opetuksen ohjaajana 1721–1761. Tämän jälkeen valmistuivat artikkelit tuomiokapitulin sijoittamisesta Porvooseen isonvihan jälkeen, itäisen hiippakunnan piispanvaaleista ja -nimityksistä vuosina 1705–1762 ja vastaavista kysymyksistä itse Porvoon hiippakunnassa 1789–1865, lukukinkereistä Porvoon hiippakunnassa 1810-luvulla sekä Porvoon hiippakuntaan papiksi vihityistä vuosilta 1722–1829. Vastaava luettelo vuosilta 1690–1732 sisältyy Suomen sukututkimusseuran vuosikirjaan.
Lisäksi Koskenvesa julkaisi laajana artikkelina yleisesityksen Porvoon vanhasta tuomiokapitulista koko sen olemassaolon ajalta eli vuosilta 1723–1923. Artikkeli ilmestyi uuden eli ruotsinkielisen Porvoon hiippakunnan täyttäessä 60 vuotta ja julkaistessa juhlakirjan Huset vid Kungsvägen. Väitöskirjan jälkeen Koskenvesalta ilmestyi vielä artikkeli Porvoon hiippakunnan vakinaisen papiston palkkasuhteista vuonna 1842.
Väitöskirjansa esipuheessa Koskenvesa viittasi edellä mainittuihin erillisselvityksin ja totesi, että ne ”määrätietoisen tutkimustyön näkökulmasta” olivat saattaneet näyttää harharetkiltä. Itse hän ei kuitenkaan tunnettuun lauluntekijään viitaten halunnut heittää näistä vaiheista yhtään pois.
1970-luvulla Koskenvesa työskenteli teologisessa tiedekunnassa eri tehtävissä, muun muassa opintoneuvojana ja vuodesta 1973 lähtien käytännöllisen teologian assistenttina. Tämän myötä hänen toiseksi ohjaajakseen tuli historiallisen koulutuksen saanut professori Martti Parvio. Teologisesta tiedekunnasta Koskenvesa siirtyi välillä diakonian maailmaan, kun hänestä tuli ensin 1974 Helsingin diakoniaopiston rehtori sekä sitten 1978 kirkon diakoniatyön keskuksen sihteeri ja 1984 sen pääsihteeri.
Kaiken tämän erilaisen toiminnan jälkeen Koskenvesa pääsi vihdoin väittelemään syksyllä 1984 tutkimuksellaan, jota hän luonnehti ”hitaasti kiiruhtavaksi”. Väitöskirjan lopullisena teemana oli Synodaalikokous Porvoon hiippakunnan hallinnossa 1723–1870. Vastaväittäjänä oli tutkimuksen alulle pannut professori Pirinen. Hän totesi Koskenvesan täydentäneen tutkimuksen aiemmin esittämää kuvaa nimenomaan synodaalikokouksen hallintotehtävästä, vaikka hän olisi joissakin suhteissa voinut päästä pitemmällekin.
Kirkkohistoriallisen seuran hyväksi Esko Koskenvesa toimi pitkään ja uutterasti. Hän ryhtyi jo syksyllä 1964 arkistomiehenä tunnetun Pirisen toimeksiannosta järjestämään seuran Valtionarkistoon talletettua arkistoa, johon kuului monia seuralle luovutettuja kokoelmia. Huhtikuussa 1966 seura uskoi kokoelmiensa hoidon Valtionarkistossa Koskenvesalle. Tätä tehtävää hän hoiti vuoteen 1971 saakka. Vuonna 1969 hän toimi myös seuran apulaissihteerinä. Valtionarkiston kautta syntyneistä yhteyksistä profaanihistorian nuoren polven edustajiin kertoi Koskenvesan toiminta Historiallisen yhdistyksen johtokunnan jäsenenä vuosina 1967–1968.
Kirkkohistoriallisen seuran sihteeri Koskenvesasta tuli vuonna 1974. Hän hoiti tehtävää 11 vuotta, vuoteen 1984 saakka. Puheenjohtajana hänen sihteerikaudellaan oli hänen yliopistollinen esimiehensä professori Martti Parvio. Johtokunnan jäseneksi Koskenvesa oli tullut vuonna jo 1973. Hän hoiti luottamustehtäväänsä 24 vuotta, vuoteen 1996 saakka. Tästä kaudesta hän oli vuodesta 1991 lähtien viisi vuotta varapuheenjohtajana.
Sihteeri vastasi Koskenvesan kaudella paitsi seuran normaalista toiminnasta myös – ja ennen kaikkea – sen julkaisutoiminnasta. Koskenvesan toimiessa sihteerinä julkaistiin toimitusten sarjassa yhteensä 41 teosta, siis keskimäärin lähes neljä teosta vuotta kohden. Vuonna 1980 seura julkaisi jopa ennätysmäiset seitsemän teosta, joiden painatusasioiden hoitaminen kuului sihteerin keskeisiin tehtäviin. Vuosikirjan toimittamisesta Koskenvesan kaudella huolehtivat sitä vastoin toiset.
Koskenvesan aikana seuran toimintamuodot monipuolistuivat, kun se teki säännöllisesti kevätretkiä kirkkohistoriallisesti kiinnostaviin kohteisiin Uudellamaalla tai kauempanakin. Tämä perinne oli alkanut 1928, mutta katkennut jo kolmannen eli 1930 tehdyn kevätretken jälkeen. Vanha perinne oli otettu käyttöön vasta 1973 Pentti Lempiäisen sihteerikaudella.
Viimeisen merkittävän panoksen Esko Koskenvesa antoi seuran hyväksi, kun hän yhdessä dosentti Kyllikki Tiensuun kanssa valmisteli seuran sääntöjen uudistamisen. Heidän esityksensä hyväksyttiin seuran vuosikokouksessa 19.1.1992 ja yleisessä kokouksessa 2.3.1992. Oikeusministeriön vahvistus tuli seuraavana vuonna.
Diakonian maailmasta Koskenvesa palasi yliopistoon, kun hänestä kohta väiteltyään tuli 1986 käytännöllisen teologian apulaisprofessori ja 1998 professori. Käytännöllisen teologian laitoksen esimiehenä hän toimi vuosina 1991 – 1998.
Siirryttyään eläkkeelle 2002 Koskenvesa julkaisi vielä laajan, runsaan neljäsosan koko teoksen sivumäärästä käsittävän osuuden vuonna 2005 ilmestyneessä kokoomateoksessa Viipurin – Porvoon – Tampereen hiippakunnan historia 1554 – 2004. Koskenvesan osuus käsitti ajanjakson Uudenkaupungin rauhasta 1721 Schaumanin kirkkolain julkaisemiseen eli vuoteen 1869 saakka. Se vahvisti kuvaa Koskenvesasta Suomen itäisen hiippakunnan vaiheisiin syvällisesti perehtyneenä tutkijana.
Muistosanat lausui professori Hannu Mustakallio Suomen kirkkohistoriallisen seuran kevätkokouksessa 6.3.2017.
* * *