Petra Kuivala
Lähiö
Ruttuinen pikkubussi saapuu Havannan katolisen kulttuurikeskuksen pihaan jokaisena arkiaamuna kello 7.30. Ajelemme puolen tunnin ajan kohti katolista pappisseminaaria. Rukousnauha heiluu bussin etuikkunassa, sen tasainen keinunta rytmittää matkantekoa ja reunustaa maisemaa. Kyydissä istuu sekalainen joukko seminaarin työntekijöitä: professoreja, sääntökuntasisaria, keittiön ja ylläpidon henkilökuntaa, tuntiopettajia. Jaan matkan heidän kanssaan suunnatessani pappisseminaarin arkistoon. Arkistossa tutkin seminaarissa tuotettuja asiakirjoja etsien kuubalaisen katolisen teologian kehityskulkua.
Matkalla ohitamme kolonialistisella ajalla pystytetyn linnoituksen, Havannan nykyisen sotilastukikohdan, jonka pihamaalla nuoret miehet vihreissä uniformuissa ja tarkasti kammatuissa hiuksissaan polttelevat tupakkaa aseet rennosti olalle heitettynä. Kohtaamme kukkulan päälle nostetut kylmän sodan aikaiset hävittäjäkoneiden hylyt sekä turkoosin meren, vihreiden palmujen ja harmaan asfaltin elämänmakuisen liiton. Kaupungin laitamille syntyneiden kerrostaloalueiden arkkitehtuuri huokuu Neuvostoliittoa, hevoset ja amerikanraudat kiihdyttävät tasatahtia rapistuneella moottoritiellä. Kerrostalojen mintunvihreä maali rapistuu ja kuivan maan tomu leijuu ilmassa sakeana verhona. Asuinalueet voisivat olla lohduttomia, ellei kerrostalojen ikkunoista liehuisi pyykkiä; elleivät lapset hyppelisi koulua kohti punaisissa ja sinapinkeltaisissa koulupuvuissaan, reput selässään ja juomapullot käsissään; elleivät hedelmäpusseja kantavat rouvat juoruaisi rehevästi nauraen katujen kulmilla, ja auringon ahavoittamat miehet vilkuttaisi seurueellemme.
Havannan rantabulevardi Malecónia kutsutaan kaupungin olohuoneeksi. Kuva: Petra Kuivala.
Historian läsnäolo on myös amerikanrautojen arkista kolinaa kaduilla. Kuva: Petra Kuivala.
Puolessa tunnissa ajamme vuosisatojen ja lukemattomien historioiden läpi. Eteemme avautuu paloja kansallisesta identiteetistä, vallan historiasta, politiikan ja yksityisen jäljistä. Enemmän ihmistarinoita kuin voin ymmärtääkään. Seuraan lähiöalueiden elämää bussin naarmuisen ikkunan takaa. Olen samaan aikaan sekä kouriintuntuvasti osa tätä maisemaa että sen laidalla ihmettelevästi sisään katsoen.
Pappisseminaari
Kaappi täynnä kirkkohistoriaa pappisseminaarissa. Kuva: Petra Kuivala.
Kirkonkellon kilkatus antaa aikataulun Havannan ulkopuolella sijaitsevan katolisen pappisseminaarin päivälle. Seminaarilaisten vuorollaan soittama kello kertoo, kun on aika opiskella, aika ruokailla, aika rukoilla. Kilkatuksen rytmittämänä valokuvaan asiakirjoja pappisseminaarin arkistossa, paperi toisensa perään. Kirkkohistorian vuosikymmenet rapisevat kylmän arkistohuoneen kohmettamissa sormissani, kun kahlaan paperinippujen läpi. Asiakirjoissa vilahtelee tuttuja nimiä: entinen ja nykyinen piispa, kardinaali, eilen tapaamani aktiivinen maallikko, nykyään saaren itälaidalla asuva nunna, Miamiin työhön siirtynyt padre. Ihmiset, tapahtumat ja ilmiöt alkavat hahmottua aikajanaksi ja kokonaisuudeksi, saada yhteyksiä ja suhteita toisiinsa. Kirkon elämä ja kehitys peilautuvat vasten kuubalaista historiaa, vallankumouksen kertomusta ja vallitsevaa tulkintaa. Asiakirjat täydentävät ja poikkeavat, vahvistavat ja haastavat kysymään uutta.
Nykyinen pappisseminaari ja kristillisen antropologian luentosali. Kuva: Petra Kuivala.
Kun sisar Mary tuo termospullot taukohuoneeseen, häntä seuraa seminaarilaisten ja henkilökunnan kahvinhimoinen lauma. Taukohuoneessa vaihdetaan kuulumisia, muistellaan sanastoa kreikan välitenttiin, opetellaan liturgista laulua ja torkutaan samettinojatuoleilla. Augustiinolaisveli huitoo ilmaan puhuessaan jumalanpalveluksen uudistamisesta, seminaarilaiset suunnittelevat elokuvamaratonia viikonlopulle. Samoissa arkikeskusteluissa esiintyvät paavi, konsiili, kommunismi, Game of Thrones -fantasiadraamasarja, jalkapallon EM-kisat ja itse kunkin perheet. Elämän koko kirjo on läsnä pienissä hetkissä kahvipöydässä.
Padret, professorit, piispat, sääntökuntasisaret ja maallikkovirkailijat muodostavat arkisen elämänpiirini Kuubassa. He ovat myös lähin verrokki omalle tiedeyhteisölleni Suomessa: he ovat kuubalaiset vastakappaleet akateemiselle kohtaamiselle, vertaistuelle, intohimoiselle keskustelulle ja ajatusten vaihdolle. He ovat sekä tutkimukseni kohteita että sen subjekteja, olemassa olevia ja aktiivisia toimijoita. He kantavat itsessään sitä historiaa, jota kohti minä yritän kurkottaa.
Vanha kaupunki
Pikkubussi jättää meidät katolisen kulttuurikeskuksen pihaan myöhään iltapäivällä. Poskisuutelemme, halaamme ja toivotamme hyvää illanjatkoa. Jokainen lähtee omaan suuntaansa, taistelee tiensä kotiin kolisevien autojen, hörähtelevien hevosten, levottomasti ja leppoisasti vaeltavien jalankulkijoiden seassa. Osa jonottaa neuvostoaikaisiin busseihin, jotka vievät laitakaupungille; osa liftaa tienlaidalta vakiintuneita reittejään ajaviin amerikanrautoihin.
Historian monet kerrostumat ja uudistettavat korttelit kohtaavat Havannassa. Kuva: Petra Kuivala.
Puikkelehdin vanhassa kaupunginosassa töistä palaavien kuubalaisten ja leppoisasti kuljeskelevien turistien lomassa. Ostan kojusta muutaman banaanin ja mangon (on syytä ostaa, kun niitä sattuu tulemaan kohdalle – ei ole itsestään selvää, että kaikkia elintarvikkeita olisi aina saatavilla) ennen kuin suuntaan kohti vanhan kaupungin laidalla olevaa konventtia. Olen kahdeksan lankapuhelinsoiton myötä sopinut tapaavani konventissa erään tutkimukseni aikalaisen ja tekeväni haastattelun hänen kanssaan. Arkistot johdattavat minut toistuvasti uusien suullisten lähteiden äärelle. Kirkon piirien ollessa pienet ja historiallisten etäisyyksien lyhyitä, valtaosa nykyisistä yhteistyökumppaneistani on joko tutkimusaikani ensimmäistä tai toista aikalaissukupolvea. Jos löydän lähteistä uuden langanpätkän, kävelen usein suoraan viereisiin työhuoneisiin kysymään, kuka on asiakirjoissa mainittu henkilö – joskus jopa suoraan henkilön itsensä luo. Joskus soitetaan saman tien asiakirjojen henkilöhahmoille ja sovitaan tapaaminen muutaman päivän päähän.
Vanhassa kaupunginosassa myydään vallankumouksen muistoesineitä, kopioita amerikanrautojen rekisterikilvistä, kolonialistisen ajan asuihin puettuja nukkeja ja nurkan takana käärittyjä sikareita. Che Guevara tuijottaa jääkaappimagneeteista, tuhkakupeista ja t-paidoista. Tätä historiaa ei Kuubassa pääse pakoon. Se on kaikkialla ja koko ajan, kauniina ja kipeänä, lohdullisena ja avohaavana, samaan aikana haamuna menneisyydestä sekä verenä ja lihana tässä hetkessä. Välillä sen läsnäolo sähköistää ja innostaa, välillä uuvuttaa ja turhauttaa. Joskus näkee selvästi, kuinka historia on kuljettanut nykypäivään, kuinka mennyt kietoutuu nykyiseen. Joskus historia yllättää, nykyhetki paljastaa äkillisesti kaukaiset kerrokset itsessään. Menneisyyden monet tasot sekä kietovat sisäänsä että etäännyttävät. Kuubalaiseen kansallissanastoon kuuluvat menneisyyttä ja elämän olosuhteita kuvaavat sanonnat ”voi, ei ole helppoa” sekä ”kuubalaiset ovat kärsineet paljon”.
Ja kuitenkin, niin painavaa kuin historian läsnäolo täällä onkin, arkisessa elämässä on silti leikittelevän kepeä ja pirskahteleva sävy. Kuubassa ajatellaan, että historian ollessa painava ja tulevaisuuden painoton on parasta käyttää voimansa nykyisyyteen – siihen, mihin jokaisella on edes vähän vaikutusvaltaa. Todellisuus on monikerroksinen kudelma, jossa jokainen yrittää elää jossain menneen ja tulevan välimaastossa. Ehkä juuri sen vuoksi täällä eletään kuin viimeistä päivää. Ehkä sen vuoksi musiikki raikuu kaduilla, naapurustoissa huudellaan talosta toiseen, takapihoilla tanssitaan salsaa ja rommia tarjotaan sekä ystäville että ohikulkijoille. Arkea eletään mitään säästelemättä ja peittelemättä. Elämä eletään ikkunat ja ovet auki maailmalle.
Kirjoittaja on kirkkohistorian tohtorikouluttava. Hän tarkastelee väitöskirjatutkimuksessaan katolisen kirkon identiteettiä ja kehitystä vallankumouksen Kuubassa 1959–1986. Tutkimus valmistuu vuonna 2018.
Katso myös Petra Kuivalan kirjoitukset Vartijassa:
Kirkkohistorian taitekohta Kuubassa