Petra Kuivala
Viime vuosina olen toistuvasti kohdannut erään kysymyksen.
”Miten suomalainen teologi on päätynyt tutkimaan katolista kirkkoa vallankumouksen Kuubassa?”
Täsmällistä vastausta minulla ei ole. Rehellisintä olisi sanoa, etten tiedä mutta tiedän kuitenkin. Usein sanon, että samaan aikaan täysin sattumalta ja täysin loogisesti.
Kuva: Petra Kuivala
Haluan ajatella, että monet hyvistä asioista lähtevät liikkeelle ajautumisen kautta. Liikoja laskelmoimatta, ilman kiveen hakattuja viisivuotissuunnitelmia, vähän hölmönrohkeasti etsien ja hoiperrellen.
Löysin Kuuban ja katolisen kirkon 20-vuotiaana teologian opiskelijana. Fuksivuoteni keväällä matkustin lakkiaisrahoillani kuukauden ajan Kuubassa ja katselin pääsiäistä viettäviä katolilaisia saaren eri laidoilla. Jäin miettimään, miten kommunistisessa yhteiskunnassa oli mahdollista viettää avoimesti suurta kristillistä juhlaa. Ostin Havannan katumarkkinoilta kirkkoa ja vallankumousta käsitelleen kirjan, jonka sitten unohdin kirjahyllyyni. Jonnekin silmänurkkiini jäivät Havannan maisemat ja mieleni perukoille se, miltä minusta kuubalaisilla kaduilla tuntui.
Kuuba palasi mieleeni, kun kolmantena opiskeluvuotena istuin proseminaarini ohjaajan vastaanotolla kertomassa, mistä haluaisin kandintyötäni kirjoittaa. Olin valinnut pääaineekseni kirkkohistorian. Tiesin aivan kirkkaasti, että halusin alkaa tutustua katoliseen kirkkoon erityisesti modernilla ajalla. Minulla oli epämääräisiä visioita politiikasta, ideologioista ja kylmän sodan aikakaudesta. Vastaanotolla suustani pulpahtivat sanat: ”Haluaisin ehkä käsitellä katolista kirkkoa Kuubassa.” Noin vain, ilman ennakkoharkintaa tai suodattimia, sanoin vahingossa ääneen sen, mitä en ollut edes osannut ajatella.
Kuva: Petra Kuivala
Kandiseminaarin jälkeen suuntasin vaihto-opintojaksolle Puolaan. Itäpuolalaisessa katolisessa yliopistossa mietin monesti, miten ja miksi olin sinne päätynyt. Opiskellessani katolista ekklesiologiaa sekä katolisuuden ja kommunismin yhteentörmäyksen puolalaista historiaa saavutin kuitenkin suuren, vapauttaneen oivalluksen. Tajusin, että minun oli todella mahdollista koostaa opintoni juuri kaikesta siitä, mikä sai sähkön virtaamaan minussa. Puolassa oivalsin, että minulla oli vapaus opiskella juuri sitä, mikä minua innosti.
Elämä itäisen Puolan maaseudulla opetti myös, että suurimmat aarteet saattavat hyvinkin olla siellä, missä on eniten tuntematonta, jännittävää ja pelottavaa. Eläessäni katolisen teologisen tiedekunnan arjessa ainoana ei-katolisena opiskelijana, papiksi opiskelleena parikymppisenä luterilaisena, tutustuin suureen joukkoon eri-ikäisiä ja monenlaisia katolisia pappeja, sääntökuntalaisia ja teologeja. Opin kielipelin ja oikean tavan kätellä, aloin oppia oikeaa tapaa nähdä itseni tuossa kokonaisuudessa. Aloin oppia omaa itseäni erilaisuuden ja toiseuden kautta katsottuna. Uskalsin ajatella, että ulkopuolisuus voi olla antoisa näkökulma.
Kuva: Petra Kuivala
Aloitin väitöskirjaoperaation toden teolla vuonna 2014, työskenneltyäni maisteriksi valmistumisen jälkeen muutaman vuoden pappina. Aloittaessani pohdin paljon sitä, mikä on tutkimukseni merkitys muille kuin itselleni. Näennäisen unohduksiin painunut katolinen kirkko ulkoilmamuseoksi kuvaillussa Kuubassa oli kyllä oman sieluni sytyke – mutta sytyttäisikö se kenenkään toisen mielenkiintoa?
Tuossa vaiheessa en vielä tiennyt, miten saisin tutkimukseni käytännössä toteutettua Kuubassa. Pakkasin matkalaukkua ensimmäiselle, viiden kuukauden kestoiselle kenttätyöjaksolle ja mietin, mitä varsinaisesti tulisin tekemään kaukaisella karibialaisella saarella. Kuubassa kirkkohistoria on hiljaista historiaa, joka ei mahdu vallankumouksen viralliseen kertomukseen. Katolisen kirkon vallankumouksen ajan arkistoja Kuubassa ei ollut koskaan avattu tutkijoiden käyttöön, kukaan ei vuonna 2014 edes tiennyt millaisia arkistoja saarella oli olemassa. Muistan miettineeni matkalle valmistautuessani, että vähintäänkin matkustan toteamaan tilanteen paikan päällä.
Joulukuisena aamuna vuonna 2014 heräsin siihen, että oma tutkimusaiheeni oli kaikkien maailman tiedotusvälineiden ykkösuutinen. Alle kaksi viikkoa ennen kenttätyöni alkamista saapui tieto Kuuban ja Yhdysvaltojen historiallisesta lähentymisestä ja diplomaattisten suhteiden uudelleen solmimisesta – käännekohdasta maailman historiankirjoissa. Seuraavaksi julkistettiin tieto siitä, että katolinen kirkko oli paavi Franciscuksen johdolla toiminut sovinnon välittäjänä ja neuvottelujen puolueettomana isäntänä. Kirjaimellisesti yhdessä yössä oman sieluni sytyke nousi maailman valokeilaan.
Tuon valokeilan vuoksi saavuin Kuubaan juuri oikeaan aikaan ja juuri oikeasta taustasta käsin. Olin niin absurdin ulkopuolinen, että se kääntyi edukseni. Pitkien neuvottelujen ja kynnyksillä seisottujen hetkien, suljettujen ovien ja uudelleen kolkuttamisen, satojen kahvikuppien, aika monen kieltosanan ja torjunnan jälkeen katolinen kirkko Kuubassa avasi ovensa ja kertomuksensa. Siitä alkoivat pitkät päivät kellareissa, pappiloissa ja sakasteissa, kylmissä varastohuoneissa ja unohdetuissa toimistoissa, seuranani ensimmäistä kertaa sineteistä avatut paperiniput, haalistuneet silkkipaperit, pitkän hiljaisuuden jälkeen ääneen lausutut suulliset historiat ja monisävyiset kertomuksia vuosikymmenten varrelta. Joskus olen yllättänyt itseni tanssimasta arkistokaappien välissä syvällä Kuuban maaseudulla, kysyen itseltäni miten olen ikinä voinutkaan päätyä tänne.
Olen saanut tehdä tutkimustani suuren valokeilan valaisemassa Kuubassa. Omalle tutkimusajalleni ovat ajoittuneet paavi Franciscuksen Kuuban-vierailu, paavin ja patriarkka Kirillin tapaaminen Havannassa, presidentti Obaman matka Kuubaan, valtava määrä sisäpoliittisia muutoksia sekä viimeisimpinä Yhdysvaltain presidentinvaalit ja radikaalisti muuttunut siirtolaispolitiikka Kuuban suhteen sekä Fidel Castron kuolema ja uusi luku vallankumouksen kertomuksessa. Sattuman saattelemana olen ajautunut upealle näköalapaikalle keskelle koko ajan tapahtuvaa historiaa.
Kuva: Petra Kuivala
Viime vuosina Kuubasta on tullut irrottamaton osa arkea ja minua. Asun tällä hetkellä Miamissa työskennellen vierailevana Fulbright-tutkijana Cuban Research Institute -tutkimuskeskuksessa Florida International Universityssa. Olen teologian tutkija Kuuba-tutkimuksen kentällä, joka on monitieteinen ja tieteidenvälinen, Kuubaa akateemisesti käsittelevä tieteenala. Elän keskellä kuubalaisyhteisöä, olen päivittäin yhteydessä Kuubaan, työ- ja kotikieleni ovat englanti ja espanja. Edelleen olen muukalainen ja katson pelikenttää ulkopuolisen silmin, mutta liityn sellaisena osaksi kokonaisuutta.
Viime vuodet ovat opettaneet minulle, että omalla taipalettani määrittävät nämä kaksi: onnekkaat sattumat ja työnteko. Tarvitaan eteen sattumalta, vahingossa tai odottamatta aukeavia ovia ja omia jalkojani, jotka astelevat ovista sisään. Joskus tarvitaan omia tai toisten käsiä, jotka koputtelevat oville, sekä uteliaisuutta ja rohkeutta livahtaa sisään pienistäkin ovenraoista. Hölmöä halua mennä sinne, mikä on jännittävää ja haastavaa. Osaksi onnekkaita sattumia lasken myös kaikki ne ihmiset, jotka olen matkan varrella tavannut. Mitään tutkimuksestani en saisi tehdyksi ilman ihmisiä, jotka tahtovat toisilleen hyvää; jotka eivät kilpaile tai aja omaa etuaan; jotka asettuvat toistensa tueksi ja kannattelevat toisiaan.
Eivät kaikki asiat silti itsestäänkään tapahdu. Niitä on tehtävä. On oltava työsuunnitelmia ja aikatauluja. On etsittävä omia tapojaan ajatella ja tehdä. On luettava, on kirjoitettava, on puhuttava. On haettava rahoitusta. Ehkä on opeteltava uusia kieliä, työnnettävä itsensä uusiin verkostoihin tehtävä näkyväksi omaa työtään. Usein on katsottava Suomea pidemmälle: vierailtava muissa maissa ja puskettava itseään uusille vyöhykkeille. On uskallettava käyttää omaa ääntään ja jakaa sitä, minkä on oppinut. Mahdollisuuksiin on tartuttava tai ne menevät ohi. On uskallettava heittäytyä, joustaa, muuttaa omia ajattelemisen ja tekemisen mallejaan. On seurattava tätä aikaa vaikka kurkottaakin menneisyyteen, kohdattava ihmisiä vaikka viettääkin aikansa papereiden parissa. On katsottava sisäänpäin ja ulospäin, haettava omaa paikkaansa. Ja on tehtävä sitä, mikä on kaikkein tärkeintä: viivyttävä paperien äärellä, viivyttävä näppäimistön äärellä. On juteltava historian haamuille, etsittävä vastauksia mustalla valkoiselle painetuista merkeistä.
Viimeksi olen kertonut tämän kertomuksen kolme päivää sitten iäkkäälle kuubalaisrouvalle Miamissa. En vieläkään osaa täsmällisesti ja vakuuttavasti selittää, miten olen ajautunut tekemään sitä mitä teen. Ainoa yhtälö, jonka osaan esitellä, on suunnitelmien ja sattumien sekoitus.
Kirjoittaja on kirkkohistorian tohtorikouluttava. Hän tarkastelee väitöskirjatutkimuksessaan katolisen kirkon identiteettiä ja kehitystä vallankumouksen Kuubassa 1959–1986. Tutkimus valmistuu vuonna 2018.