Sini Mikkola
Tonsuureista partoihin ja muita 1500-luvun alun ihmiskuvan muutoksia
Ecce homo?
Oheinen kuva kertoo monta tärkeää asiaa reformaatiosta ja sen tutkimuksesta. Ensinnäkin, jokainen kuvassa esitetty ihminen on miespuolinen. Tällaiset mieskollaasit eivät ole harvinaisia taiteessa eivätkä tutkimuksessa. Erityisesti perinteinen reformaationtutkimus on korostanut miesten toimintaa, heidän välisiään verkostoja ja miesvoittoisesti muotoiltuja oppirakennelmia.
Reformaation partasuita ja muutama siloposki. Kuvan lähde: Wikigallery.org.
Toiseksi kuvasta tulee mielenkiintoisella tavalla esiin 1500-luvun reformaation jatkuvuus suhteessa aiempaan historiaan. Alarivissä on kuvattuna 1300-luvulla elänyt englantilainen John Wycliff, jonka keskeisiä ajatuksia olivat Raamattu uskon ylimpänä auktoriteettina, armon lahjaksi saaminen uskon kautta sekä maallikoiden merkityksen korostus. Nämä kaikki ajatuksethan olivat painotuksia myös 1500-luvun reformaatiossa. Niin kutsutun pitkän reformaation ajatusta onkin korostettu verrattain paljon viime aikojen tutkimuksessa – siis ajatusta siitä, että 1500-luvun tapahtumat eivät syntyneet ja kehkeytyneet tyhjiössä, vaan niillä oli vankat historialliset juurensa, eivätkä reformaatiot pysähtyneet 1500-lukuun, vaan jatkuvat pitkälle eteenpäin. Lienee totta, että harvoja pyöriä keksitään montaa kertaa uudelleen.
Kolmanneksi on luonnollisesti kiinnitettävä huomio moniin uhkeisiin partoihin – sekä muutamaan poikkeukseen, joilla ei tätä komistusta ole. Muun muassa parrat liittyivät aivan keskeisellä tavalla 1500-luvun ihmiskuvan murrokseen, jossa keskeistä oli nunnan ja munkin elämän alasajo ja avioelämän korostus. Professori Scott Hendrix on todennut, että avioelämä oli perustavanlaatuinen teologinen kysymys: ”Aivan kuten yleisen pappeuden ajatus kohotti maallikkokristityt hengelliseen asemaan, joka aiemmin oli ollut varattu vain papistolle, avioliiton kutsuminen todelliseksi uskonnolliseksi sääntökunnaksi kohotti sen hengelliseen asemaan, joka aiemmin oli varattu selibaatissa eläville papiston ja luostarisääntöjen jäsenille.” Hendrixin toteamusta laajentaakseni avioelämä oli teologisen lisäksi perustavanlaatuinen antropologinen eli ihmiskäsitykseen liittyvä kysymys.
Selibaatti-ihanteesta avioelämän ihannointiin
Yleistäen voisi sanoa, että myöhäisantiikista saakka ihanneihminen oli enkelielämää viettävä nunna tai munkki, itsensä Jumalan palvelemiseen pyhittänyt ja maallisista siteistä sekä murheista irrottanut hengellinen sisar tai veli. Toki maallisista murheista irrottautuminen oli ideaali, joka harvemmin toteutui edes kaikkein pyhimpien keskuudessa. Joka tapauksessa neitseellinen elämä käsitettiin tavaksi ylittää sukupuoli, erityisesti naisten kohdalla. Neitsyinä ja nunnina naiset pystyivät yleisen käsityksen mukaan jossakin määrin pääsemään eroon sukupuolensa asettamista rajoista ja saavuttamaan jotakin siitä arvokkuudesta ja niistä maskuliinisista piirteistä, jotka kuuluivat normaalisti vain miessukupuolelle. Yleisesti ottaen kristityn elämä nähtiin ikään kuin pyhiinvaelluksena, jossa ihannetilanteessa kilvoittelu johti kuoleman ja kiirastulen jälkeen Jumalan näkemiseen. Avioelämää viettäviä ihmisiä pidettiin varsin yleisesti jokseenkin vähempiarvoisina, sillä heillä ei ollut syystä tai toisesta kykyjä tai mahdollisuuksia kurkottaa korkeimpaan elämänmuotoon.
Tämä käsitys elämäntapojen paremmuusjärjestyksestä on toki saanut haastajia läpi läntisen kristinuskon historian. Martin Lutherin (1483–1546) ja hänen työtovereidensa ratkaisu oli suositella selibaatin sijaan avioliittoa jokaisen kristityn oikeanlaiseksi elämäntavaksi, siis painottaa avioelämän merkitystä aivan uudella laajuudella ja intensiteetillä. He perustelivat vaatimustaan eritoten Raamatun alkulehdillä, erityisesti paratiisikertomuksella, josta tuli heidän ihmiskäsityksensä kulmakivi. Selibaatti oli heidän mukaansa ihmiselle luonnoton olotila, olihan hänet Jumalan käskyllä tehty kumppania etsiväksi olennoksi. Seksuaalisuus (jota terminä ei ollut vielä tuolloin olemassa) oli niin kokonaisvaltainen osa ihmistä, Jumalan luomisteko, ettei sitä voinut kieltää kieltämättä omaa ihmisyyttään. Aitoa siveellisyyttä, kykyä kieltäytyä Jumalan istuttamasta lisääntymistarpeesta, pidettiin äärimmäisen harvinaisena ominaisuutena. Esimerkiksi maallikkoreformaattori Katharina Schütz Zell (1498–1562) kirjoitti vuonna 1524 kokemuksen ja oman elämäntavan valinnan välisestä suhteesta: ”[K]un näin suuren pelon ja raivoisan vastustuksen ja [papiston] valtavan huoruuden, otin itse yhden [papin] saadakseni kaikki kristityt yksimielisiksi ja kulkemaan yhtä tietä; kuten myös toivon, että on tapahtunut.” Schütz Zellin käyttämä retoriikka oli ajalle varsin tyypillistä: paitsi ihmisluontoa myös korruptoitunutta nykytilaa käytettiin evankelisten keskuudessa perustelemaan joko oma henkilökohtainen valinta avioitua tai avioelämän teoreettinen ihannointi.
Patistaessaan saksalaisen ritarikunnan jäseniä selibaatista avioelämään vuonna 1523 Luther puolestaan totesi: ”Jumalan sana sanoo Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvuissa yksi ja kaksi, että minä olen mies ja sinä olet nainen, ja että meidän täytyy tulla yhteen lisääntymistä varten; kukaan ei voi estää tai kieltää meitä tekemästä niin, eikä ole meidän vallassamme luvata toisin.” Hän jatkoi: “Meidät kaikki luotiin tekemään, kuten vanhempammekin: siittämään ja kasvattamaan lapsia. Jumala on sen asettanut, määrännyt ja istuttanut meihin, ja sen todistavat ruumiinjäsenemme, päivittäiset tunteemme ja koko maailman esimerkki.”
Useimpien reformaattoreiden pohdinnat olivat varsin mieskeskeisiä. Tämä kertoo paljon ajan kulttuurista. Filosofi Simone de Beauvoirin ajatusta lainatakseni miehet olivat subjekteja, edustivat absoluuttia, kun taas naiset edustivat toiseutta, jota ei ollut yhtä tarpeellista määritellä. Näin ollen ihmisyydestä puhuttiin usein maskuliinisen kautta, vaikka tarkoitus oli lukea mukaan myös feminiininen. Niissä yhteyksissä, joissa kysymys oli nimenomaan naiseudesta tai esimerkiksi kohdehenkilö oli naispuolinen, naiseus tuotiin erityisesti esiin.
Mutta millaista olemisen tapaa tai ihanneihmisyyttä miehille ja naisille tarjoiltiin avioliiton kautta? Lutherille, kuten muillekin ajan reformaattoreille, esimerkiksi Abraham ja Saara olivat malliesimerkki kristitystä avioparista, joiden kautta avattiin myös kirkon ja Kristuksen suhdetta. Saara oli kuin kirkko, kaikkien muiden yläpuolella paitsi aviomiehensä Aabrahamin, joka käytti Kristuksen valtaa suhteessa vaimoonsa. Naisen ihanteeksi tuli siis reformaattoreiden piirissä viisas ja nöyrä vaimo. Tässä suhteessa ihanne tosin edusti jatkumoa entiseen. Vastuullisuus, voimakkuus ja dominanssi olivat puolestaan niiden piirteiden joukossa, jotka kuuluivat miehen ihannerepresentaatioon. Kaiken kaikkiaan Luther ja hänen työtoverinsa loivat kirjoituksissaan kuvaa miehestä, joka oli niin ruumiillisesti kuin henkisestikin ylivertainen naissukupuoleen nähden. Tämäkään ei ollut mitään uutta, vaan tällaiset piirteet oli nähty maskuliinisina jo pitkään ennen 1500-lukua. Miehisyyttä luonnehtivat valta ja voima, kyky tehdä raskasta työtä ja siittää lapsia eli toimia kaikin tavoin kotitalouden ja yhteiskunnan etua ajatellen. Mies oli ihmisyyden prototyyppinä ja esikuvana oikeutettu toimimaan esimerkiksi yhteiskunnassa kaikilla alueilla, kun taas nainen oli sidottu kodin piiriin. Esimerkiksi Lutherin mukaan: ”Tämä [miehen erinomaisuus] mahdollistaa hänelle monet niin julkisen kuin yksityisenkin elämän toimet ja tehtävät, ja monet menestyksekkäät ja soveliaat teot, joista nainen ei tiedä mitään.” Ja edelleen: ”[Mies] hallitsee kotia ja valtiota, sotii, puolustaa omiaan, muokkaa maata, rakentaa, istuttaa ja niin edelleen. Sitä vastoin nainen istuu kotona seinään isketyn naulan lailla – –.” Nämä valtasuhteet ja hierarkiat noudattelivat hyvin vahvasti keskiajan perintöä.
Sukupuoliroolien ja sukupuolten välisen hierarkian lisäksi katolista perinnettä jatkettiin protestanttien piirissä myös siinä suhteessa, että Kristuksen ja marttyyrien kärsimyksen imitointia pidettiin edelleen relevanttina. Konteksti oli vain hieman erilainen. Hieman mutkat suoriksi vetäen voisi sanoa, että imitatio ei ollut enää hengellisen säädyn etuoikeus, sillä hengellisen säädyn erityisasemaakaan ei enää ollut, vaan se tapahtui avioliitossa varsin konkreettisesti. Sosiaalinen konteksti oli toisin sanoen uudenlainen. Esimerkiksi Luther totesi, että avioelämän miehelle aiheuttamat kärsimykset olivat samanlaisia kuin alkukirkon marttyyrien tuskat: ”Kun aviomiehet näkevät, että avioliitto miellyttää heidän rakasta Jumalaansa, heillä on rauha surkeudessa ja tyydytys piinan keskellä, kuten marttyyreilla kärsimyksissään.” Naisen marttyyrius sidottiin synnytykseen. Lainaan jälleen Lutheria: ”Tee kaikkesi synnyttääksesi tämän lapsen; jos kuolet näin tehdessäsi, silloin kuolet ylevässä teossa ja kuuliaisuudessa Jumalalle.”
Oikean uskontulkinnan ulkoisista tunnusmerkeistä
Sukupuolesta riippumatta kysymys ulkonäön identiteettiä rakentavasta merkityksestä on kiinnostava. Muiden muassa professori Robert Ross on todennut, että pukeutuminen on aina väistämättä identiteetinjulistuksen keino ja siten välttämättömästi myös poliittinen akti. Ajattelen, että huomion voi laajentaa koskemaan myös 1500-luvun alun uskontulkintaa ulkonäöstä.
Ihannoidun enkelielämän ulkoinen miehinen tunnusmerkki eli tonsuuri sai osansa reformaattoreiden kritiikistä. Esimerkiksi Luther ihmetteli, olivatko tonsuuri ja pyhä öljy niin voimallisia, että ne tekivät ”miehestä ei-miehen [eli aiheuttivat sen, ettei mies voinut olla mies]?” Tonsuurista tunnettiin 1500-luvulla useita erilaisia versioita, mutta roomalaisessa tonsuurissa päälaki oli ajeltu ja päätä ympäröi hiusrengas. Tonsuuri viestitti miehen luopumisesta maallisesta kunniasta ja muodin seuraamisesta sekä muistutti Kristuksen orjantappurakruunusta. Kirjoitukseni alussa olevasta kuvasta näkee selvästi, mitä reformaattorit itse tekivät: he alkoivat kasvattaa partoja.
Oma mieleni avautui ensimmäistä kertaa havainnoimaan reformaation partasuita luettuani Diarmaid MacCullochin teosta Reformation. MacCulloch esittää kirjassaan, että parrankasvatus oli aivan keskeinen osa protestanttien patriarkaalista maskuliinisuutta. Luther itse kasvatti parran jo piilotellessaan Wartburgin linnassa toukokuusta 1521 maaliskuuhun 1522. Parta kuului hänen salaidentiteettiinsä ritarina. Sen koommin Lutherilla ei ilmeisesti partaa enää nähtykään. Syyt tähän voivat olla luonnollisesti mitä moninaisemmat: ehkä parta kutitti, tai ehkä Luther koki edustavansa partojen viestimiä arvoja myös ilman patriarkkamaista karvoitusta. Kuka tietää.
Yleisesti ottaen 1500-luvun pappismiehelle siirtyminen tonsuurista partaan ilmensi ensisijaisesti hänen uskonvakaumustaan. Parrattomuudelle sinänsä ei ollut suoranaisia teologisia perusteita katolisessa kirkossa. Se lienee ollut pitkälti käytännön kysymys: konsekroiduilla ehtoollisaineilla, siis Kristukseksi muuttuneilla leivällä ja viinillä, oli suurempi riski tarttua pappiin kiinni, jos tällä oli parta. Siinäpä olisi ollut käsillä varsinainen ”Anteeksi, viiksistänne roikkuu Vapahtaja!” -tilanne, joka ei olisi useimpia naurattanut, aivan päinvastoin.
Reformaation kannattajien keskuudessa parralla korostettiin kantajansa miehisyyttä, viisautta ja ikää sekä sitä, että muistuttamalla ulkoisesti Raamatun patriarkkoja hän palasi asiasisällöissään alkuperäisimpään, puhtaimpaan opetukseen. MacCullochin mukaan suurin osa reformaattoreista olikin partasuita 1540-luvulle tultaessa. Parta, mitä pörheämpi sen parempi, ilmensi siten oikeaa kristinuskon tulkintaa. Kysymys oikeasta raamatuntulkinnasta ja oman opin palautumisesta alkukirkkoon oli keskeinen rajanvedoissa toisinajattelevia kohtaan. Näin voi ajatella, että parta politisoitui uudella tavalla reformaatioajalla. Olisikin kiehtovaa tutkia, kuinka pitkään parta oli nimenomaan protestanttien uskonnollis-poliittinen väline, uskonnollisen identiteetin julistaja, ja oliko tässä esimerkiksi alueellista vaihtelua. Huomautettakoon, että ainakin reformaation ajatuksia innokkaasti edistäneellä Ruotsin Kustaa Vaasalla (1496–1560) oli uhkea punasävyinen parta.
Kiinnostavaa ja ajalle tyypillistä on, ettei naisille ollut tarjolla näin näkyvää merkkiä siirtymisestä hengellisestä maalliseen. Siirtymä tapahtui toki vaatetuksen kautta, mutta näin oli myös miehillä. Naisten edustaman toiseuden voi nähdä ulkonäkökysymyksessä varsin selvästi. Kuten nunnien keskuudessa, myös kunniallisten maallikkonaisten, erityisesti vaimojen osalta pään peittäminen kertoi siveellisyydestä. Siinä missä miehen ulkonäkö ja erityisesti hänen partansa viestivät monentasoisista asioista, naisen ulkonäkö liittyi ensisijaisesti hänen seksuaalisuuteensa ja siinä suhteessa kunnian säilyttämiseen.
Lopuksi
Lutherin ja hänen työtovereidensa ihmiskuva edusti sekä jatkumoa että uutta suhteessa aiempaan ihmiskuvaan. Muutos tulee esiin siinä, kuinka ihmisenä elämisen reunaehdot määriteltiin (avioliitto) sekä mitä ihmisen puolia haluttiin painottaa (sukupuolivietti). Muutos näkyi myös konkreettisesti erityisesti monien miesten suhteen silmiinpistävän uhkeina partoina. Jatkumosta kertovat esimerkiksi naisten ja miesten väliset valtasuhteet ja hierarkiat, jotka käyvät ilmi sukupuolittuneista puhumisen tavoista. Tietynlaista jatkumoa on myös tapa yhdistää samoja malleja uusissa olosuhteissa, näistä esimerkkinä kärsimyksen ihannointi osana oikeaa kristityn elämäntapaa. Lähteiden perusteella näyttää siltä, että Lutherilla ja hänen työtovereillaan oli joka tapauksessa vuosi vuodelta vähemmän tarvetta puolustaa avioliittoa ihmisen luonnollisena osana, mikä kertoo osaltaan siitä, että tämä olemisen tapaan ja seksuaalisuuteen liittyvä normisto vakiintui koko ajan enenevässä määrin osaksi protestanttista ihmiskuvaa.
P.S. Jos reformaatioajan karvakysymykset kiinnostavat, suosittelen englantia taitavia lukemaan esimerkiksi professori Merry Wiesner-Hanksin teoksen The Marvelous Hairy Girls 1500-luvun karvaisista tytöistä.
Kirjallisuutta
* Hendrix, Scott: Luther on Marriage. – Lutheran Quarterly 14:3 (2000), 335–350.
* MacCulloch, Diarmaid: ”Reformation: Europe’s House Divided 1490-1700.” (London 2003)
* Ross, Robert: ”Clothing: A Global History. Or, The Imperialists’ New Clothes.” (Cambridge, Malden 2008)
* Wiesner-Hanks, Merry:”The Marvelous Hairy Girls: The Gonzales Sisters and Their Worlds.” (New Haven, London 2009).
Kirjoittaja on erikoistunut 1500-luvun saksalaiseen reformaatioon ja Martin Lutheriin. Kirjoitus perustuu hänen esitelmäänsä Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosijuhlassa 19.1.2017. sini.mikkola[at]helsinki.fi.